Ei ukkoa tyydyttänyt enemmän Paavon kuin kanttorinkaan puolustukset, vaan sanoi sen olevan jo selvän esimerkin siitä, että, kun ei niin pientä kiusausta jaksanut kärsiä, niin mahdoton olisi suurempien sattuessa kestää. Hänen mielestänsä Paavo oli nyt antautunut maailman ystävyyteen ja ihailemiseen.
Asia jäi kuitenkin sillensä. Olihan ukko vaan harmissansa poikansa turhamielisyydestä ja itsepäisyydestä, kun oli ilman isältä kysymättä uskaltanut uutta kuosia teettää takin, jommoista hän inhosi muillakin nähdä, saati sitten omalla pojallansa. Senpä tähden ukko nyt varoittakin poikaansa välttämään maailman viettelyksiä, ja kehoitti häntä lujempaan itsensä kieltäväisyyteen. Hartaasti pyysi ukko kanttoriakin tarkemmin Paavoa silmällä pitämään ja estämään hänen turhia mielikuvituksiansa.
Niin kanttori kuin Paavo lupasivat tehdä parastansa.
Murheisena läksi ukko kotiinsa, ja Paavo jäi entiselleen kanttoriin.
Paavo työskenteli entiseen tapaan, koko kesän syksyyn saakka, ja toimensa edistyi erittäin hyvästi muuten, mutta ääni ei vaan korjaantunut, se enemmän vaan tahtoi kähistyä. Paavo oppi suonirautaakin käyttämään ja hankki itsellensä tämän tohtori-kirveen, jolla monelta jo sai suonen aukaistuksi. Lukkarilla oli myös toimena kirkon kellojen soitto. Paavokin sai usein käydä kelloja lierittämässä.
Syksyllä eräänä lauvantai-iltana meni Paavo tavallisuuden mukaan iltakelloja soittamaan. Kellot soitettuaan laskeutui hän jyrkkiä portaita pimeässä alas, kompastui ja putosi jotenkin korkealta alas. Hän meni aivan tainnoksiin; toinen kellonsoittaja muitten avulla saattoi hänet pitäjän tuvalle. Tänne haettiin lukkari, joka hiereli Paavoa ja suonta laski. Paavo saatiinkin tointumaan sen verran, että hevosella kuletettiin kanttorin kotiin.
Nyt makasi Paavo aivan vuoteen omana, pää oli pahasti kipeä ja mustelmilla. Ei Paavosta nyt ollut kirkkoon menijää.
Kun Paavoa ei kirkossa näkynyt, niin uteliaasti kirkkorahvas tiedusteli, mikä Paavolla mahtoi olla, kuin ei ole kirkossa. Pian levisi tieto ympäri pitäjän Paavo-lukkarin loukkaantumisesta. Muutamat arvelivat, että Paavo oli kummituksia säikähtänyt ja sen johdosta pudonnut tapulista ja muutamat kertoivat Paavolta pään särkyneen aivan mäsäksi, että muka odotetaan vaan mikä hetki on viimeinen.
Tämä onneton tapaus tuli ukko Simollenkin jo sunnuntai-iltana tietoon. Maanantai-aamuna varhain läksi ukko poikaansa katsomaan. Paavo oli vielä vuoteessa, mutta muuten paremmin voipa kuin lauvantai-iltana; ainoastaan päätänsä valitti kovin kipeäksi eikä kuullut pientä puhetta, korvansa sanoi vaan humisevan.
Huolissaan istui ukko Simo poikansa vuoteen vierellä. Hänen mielessänsä paloi sekin ajatus, että aikeensa tähänkin suuntaan oli tyhjiin rauvennut. Paavolta oli kohta vuosi mennyt lukkarin koulussa, ja nyt palkan sai semmoisen, että tuskin omalla työllänsä koskaan voisi henkeänsä elättää.