Piti koettaa olla tarkkana, sillä rahat olivat toisten miesten takana. Viime syksynäkin sai juosta monta päivää takuita hakemassa eikä sittekään, vaikka oli takuutkin hankkinut, saanut rahaa kotikaupungin säästöpankista siitä yksinkertaisesta syystä, ett'ei siellä sitä ollut, vaan piti hakea yksityisiltä, ja viimein käytyään varakkaiden käsityöläisten ja lääkärien sekä monen kassanhoitajan luona onnistui saamaan rahoja muutamalta varakkaalta talonpojalta, mikä sääli köyhää ylioppilasta.
Nyt Ville tiesi panna arvoa noille rahoille, ei hän hevin niitä hurvitellut. Asunto tuli tosin kalliinpuoleiseksi ja olisipa saanut sen vähän helpommalla, kun olisi ollut kumppali. Vaan enemmän tuli luetuksi, kun asui yksin eikä ne kaikki kumppalitkaan olleet erin häävejä ottaa. Iloisessa Helsingissä on iloisia miehiä eikä jokainen kevytmielinen velikulta sovi huonekumppaliksi ahkeroivalle ylioppilaalle. Ville oli punninnut tuota asunto-asiaa koko rautatiematkan kotoaan Helsinkiin, ja päätökseksi oli hän saanut, että hän asuu yksin.
Ville oli odottanut aamulla kotoaan rahakirjettä, sillä hän oli jättänyt kotiin suurimman osan lukukausirahoistaan. Ei näet ole hyvä vakavankaan miehen, saati sitte Villen laisen, ottaa yhdellä kertaa mukaansa Helsinkiin useampia satoja, sillä toiset kun saavat siitä tietää — ja ainahan ne saavat — tulevat kärttämään lainaksi mikä kymmentä viikoksi, mikä viittäkolmatta pariksi ja saa niiltä sitte periä.
Niin, Ville odotti aamulla rahakirjettä, sillä hänellä oli aikomus maksaa asunto tulevasta kuusta. Kaikki säännölliset ylioppilaat maksavat näet jo etukäteen, ja Ville pyrki olemaan säännöllinen.
Nyt oli jo ilta eikä rahakirjettä ollut tullut. No samapa se nyt, jos tulee huomennakin! Ei niillä varmaan ole kotona tullut niin päivän päälle pannuksi postiin…
— Jam satis terris nivis atqve dirae, luki Ville, kun oven päälle naputettiin.
— Astukaa sisään, huusi Ville.
Ovesta astui sisälle posteljooni laukkuineen.
— Oletteko herra Ville Alanne?
— Kyllä.