Vasemmalle puolelle hän kääntyi huoneessa ja työnsi muutamasta luukusta kuitin postivirkamiehelle.
Postivirkamies tarkasti kuittia, selaili rahakirjekasaa ja löysi sieltä viimein haetun. Vielä hän kädessään sitä tarkasteli ja ojensi sen sitte viimein Villelle.
Jokainen ylioppilas tietää varmaan, miltä tuntuu saada rahakirje. Silloin on mies taas niinkuin itsenäinen akateemian kansalainen, kun postikonttorista vasta saatu satanen painaa taskussa ja ajatuksissa pyörii, missä saisi sen särjetyksi. Kävisikö jossain sikaripuodissa tai ravintolassa?
Astuessaan Aleksanterin katua päätti Ville puikahtaa "bierhalliin."
Siellä joisi hän seidelin olutta ja lukisi kirjeen.
Ville piiloutui "bierhallin" yläkerran perimmäisimpään sopukkaan ja tilasi seidelin. Punaröijyinen neiti toi sen tuossa paikassa. Ville kipautti viisikolmattapennisen pöytään ja oli nyt seidelin isäntä.
Hän rikkoi kirjekuoren ja satanen kirjeen kanssa tuli näkyviin.
Ensin oli uutisia, jotka Ville vain noin ylisilmäten luki. Mutta sitte:
— Minä huokaan joka ilta Jumalan puoleen, että hän pitäisi sinua siellä Helsingissä kaukana kaikista paheista, sillä sinä olet nuori ja mieleltäsi jotenkin taipuvainen… Jotta jos Jumala suopi minulle pitemmän ijän, minulla olisi elämässäni jokukaan iloinen päivä…
Ville luki edellisen puoli ääneen. Se koski vähän syvemmälle tuo loppuosa. Sillä ylipäänsä Ville, talonpoikanen lapsi kun oli, ei juuri erin hälynnyt tunteitaan äidille eikä äiti liioin hänelle. Äiti kirjoitti kirjeessään tavallisesti enemmän uutisia kuin omia tunteitaan ja niin Villekin.
Ville maistoi seidelistä ja pisti rahat kukkaroonsa. Tuli vähän alakuloiseksi hänen mielensä, kun äiti noin huolehti.