Ville tyhjensi seidelinsä. Ei hän voinut kauvemmin istua kapakassa; sillä tuolla äidin kirjeellä oli kummallinen vaikutus. Oli hän ennen voinut aivan rauhallisesti juoda seidelinsä, mutta nyt tuntui siltä, että olisi ollut paras kun ei olisi tullutkaan. Hän pani palttoonsa kiinni ja lähti pois.
Ulkona oli taas ruvennut satamaan. Ville mietti käydä rikkomassa satasen vastapäätä olevassa sikaripuodissa.
Sen hän tekikin.
Kello ei ollut kuin puoli seitsemän vasta. Lähellä asui muutamia papiksilukevia, jotka olivat Villen entisiä luokkakumppaneja ja olivat samana vuonna tulleet ylioppilaiksi kuin hänkin. Villen päähän pisti mennä heidän luokseen odottamaan seitsemän aikaa.
Kolmannessa kerroksessa suuressa kivitalossa asuivat nuo teoloogit.
Tahtoipa väsyä, ennenkuin oli harpannut kuutisenkymmentä askelta.
Teoloogien luona oli muitakin heidän tiedekuntalaisiaan. Sohvan edessä oli pöytä, minkä päällä oli yksinkertainen posliini kuupalamppu, valaisten himmeästi huoneen. Huonekalut olivat aivan yksinkertaiset, puolikymmentä yksinkertaisella pumpulivaatteella päällystettyä tuolia, jotka eivät olleet aivan vakavat jaloilleen. Hamppuvaatteella päällystetyn sohvan edessä oli huoneen ylpeys, jotenkin kulunut divaanipöytä, jonka ympärillä nyt papinsällit suloisessa sovussa istuivat ja käänsivät hebrealaista Vanhaa testamenttia. Huoneessa oli muuten niin hiljaista, ja tutkivat naamat tekivät lampun himmeässä valossa mieleen tyynnyttävän vaikutuksen.
Villeä epäilytti, Uskaltaisiko hän häiritä tuota seuraa. Mutta kun isäntä nosti päätänsä, kuultuaan oven aukenevan, lähetti Ville iloisen tervehdyksen. Muutkin havahtuivat tutkimisestaan ja ikäänkuin kainostellen työnsivät ulommas kirjojaan ja katsoivat tulijaan.
— Terve mieheen!
— Terve! terve!
Niin kuului usean suusta ja sittepä seurasi yhteinen kädenpuristus.