— Mikä sinulle nyt on pistänyt päähän! Sinä maanmieheksi! Ethän sinä ole paljon karhia etkä taikkoa nähnytkään! Ei hyvä mies sinusta ole maanmieheksi. Tiede on paras ala hengellesi, sillä sinne on singonnut neronkipunoita.
— Mutta vaikea on taistella tunteita vastaan. Pane järki ja tunne rinnakkain, kallistu tunteen puolelle ja sinä olet olemuksesi orja!
— Sinä puhut tunteista! Oletko rakastunut? Ja keneen?
— Et sinä tunne häntä. Minä olen kovasti taistellut tunteitani vastaan, mutta minä olen lannistunut. Tuo taistelu on ollut kova, sillä minä olen koettanut noudattaa säätyni arvoa. Vasta viikko takaperin ilmaisin isälleni aikeeni, että aivon mennä kihloihin hänen kanssaan, ja silloin tietysti seurasi suuri ällistys isäni puolelta, sillä hän ei tiennyt koko asiasta mitään. Sillä minä olen koettanut olla seurustelematta lemmittyni kanssa ja olen koettanut vierottaa itseäni hänestä. Vasta viime syksynä hänet ensi kerran näinkin, jolloin hän tuli äitinsä luo; hän oli ollut muutamassa maaseutukaupungissa palveluksessa.
— Kuka hän sitte on? Sinä selität, etkä kuitenkaan selitä mitään.
— Hän on huvilamme vahdin tyttö.
— Sepä romantillista! Taidatpa olla todella pyörällä. Kyllä on parasta, että unhotat hänet, sillä nykyisessä seurapiirissä ei sinua enää pidetä minkään arvoisena, jos morsiamesi on piika.
— En minä voi häntä unhottaa! Se oli viime syyskuun alussa, me olimme juuri kaupunkiin muuttohommissa, kun hänen ensi kerran näin. Minä jäin häntä katsomaan, niin ihana hän oli. Niin sanomattoman suloinen, niin vallattoman viehättävä! Tuossa on hänen valokuvansa.
— Onpa tyttö kaunis, se täytyy myöntää mutta minkätapainen esimerkiksi. Hän on jotenkin korskeasti puettu ja yli säätynsä. On ollut kaupungissa. Tällaisissa tapauksissa on vähän miettimistä.
— Hän on neitsyeellisen puhdas! Sen minä takaan sydänverelläni. Koko päivän oli hänen kuvansa mielessäni ja illalla minun täytyi mennä häntä tapaamaan. Sitte olen käynyt aina joskus talvella siellä.