Ville silmäsi ympärillensä, näkyikö yhtään noita teoloogeista. Ei hän nähnyt yhtään niistä.
— No otetaan pullo!
— Pullo olutta ja kaksi lasia, tilasi sitten kumppali.
Kyyppäri toi ja he alkoivat maistella. Villestä tuntui vähän vastahakoiselta oluenjuonti; mietti, mitä oli puhunut noille teoloogeille. Mutta kun hänen kumppalinsa tavallisella sukkeluudellaan alkoi jutella Villelle, niin pian hän unohti miettimisensä. Tämä kumppali oli sitä paitsi Villen mielestä mieluisin. Ville tunsi arvonsa ikään kuin kasvavan, kun sai olla hänen seurassaan. Helmer se oli nimeltään ja korkeamman virkamiehen poika. Miehessä oli jotain magneettia, mikä veti kumppaleita puoleensa ja hänen komeat, miehekkäät kasvonsa herättivät myös myötätuntoisuutta miestä kohtaan. Jo nuoruuden hilpeyttä oli niinhyvin ruumiissa kuin sielussa hänellä.
Siinä he puhelivat, kun muuan noista teoloogeista, äskeinen isäntä, meni huoneen poikki. Hän huomasi Villen ja Ville hänet. Villeä hiukan hävetti, mutta pilkallinen hymy vetäysi teoloogin suupieliin.
— Eiköhän juoda pohjaan ja lähdetä kuulustelemaan vaalin tulosta, sanoi Ville.
— Tehdään niin!
He tulivat vestibyliin, kyselivät vaalista, mutta saivat tietää, ettei oltu vielä laskettu ääniä. Eteisessä he kuljeksivat sitte ja odottaessaan puhelivat.
Jopa tulee salista muuan ja ilmoittaa, että fennot ovat voittaneet suurella enemmistöllä. Tekipä mieli hurrrata sen päälle, mutta kiinni pysyivät kuitenkin suut. Kohta kulki tieto kuin sotaväessä tunnussana miehestä mieheen.
Sveesit suutuksissaan pistivät kalossit jalkoihinsa, tukkivat palttoot selkäänsä ja lähtivät pois.