— Et suinkaan nyt viitsine jäädä pois?
— Minä tulen, mutta en minä jouda kauvan olla.
— Niin kauvan kuin haluttaa!
He menivät samaseen olutkellariin, missä Ville äsken oli pistäytynyt. Mutta ylös he eivät jääneet, vaan työntyivät rappusia alas, pysähtyivät vasta neljänteen huoneesen. Kapakka oli herroja täynnä. Korkeita, silinterimäisiä silkkihattuja näkyi ylioppilaslakkien ja upseerien vormutakkien seasta. Itsekunkin pöydän ääressä oli kolme tai neljä kappaletta. Tarjoojaneidit hääräsivät ja kantoivat seidelejä.
Kimeästi soi pöytäkello neljännessä huoneessa, kun Helmer sitä puisti.
Neiti tuli ja Helmer tilasi viisi seideliä.
— Myös annos makkaraa, käski Ville.
Mitä tilattu oli, tuotiin ja seura oli kuin kotonaan. Puhuttiin kovalla äänellä ja naurettiin. Ville vaan pysyi vähän totisempana.
Seidelit olivat jo lopussa ja muuan tovereista mäiskäytteli tyhjää seidelin kantta.
— Totta me otetaan uudet seidelit?
— Tietysti.