— Hän sanoo, että se on hänen. Hänellä oli myötäjäisiä, ja hän sanoo minun ne menettäneen. Niin tosin. Mutta ei kuitenkaan.
— Niin, niin. Tiedän, veli, että olet joutunut onnettomiin naimisiin.
Mutta mitäpä sille enää taidetaan. Hjalmar parka! Minä säälin sinua!
— Kiitos myötätuntoisuudestasi! Meillä on kovin ylellinen elämä, mutta vaimoni ei salli että sitä supistetaan. Ja minun tuloni eivät riitä…
— Sinä olet aina ollut liiaksi alttiiksiantava; ei sinussa ole toimeliasta rohkeutta. Sinun kasvatuksesi oli kovin hempeää! Et osannut poikana muuta kuin syödä torttuja, kiusata piikoja ja kannella heistä äidillesi, itkeä, kun et piisannut katupojille, ja sitte aloit sinä aina läksyjäsi lukemaan, kun äitisi lupasi antaa sinulle piirakaista. Sehän se oli sinun lempiruokaasi!
— Se on surkeaa totuutta.
— Niin, niin. Sinun täytyy se myöntää. Täysin sukulaisten leipomana tulit sitte ylioppilaaksi, sait viran, ja vanhempaisi tahdosta jouduit naimisiin hänen kanssaan; hän kun oli rikas ja hienosti sivistynyt. Niinhän aina äitisi sanoi. Niin, niin. Tuo on sinun elämäsi surullinen historia.
— Todellakin surullinen! Minulla ei ole enää ainoanakaan hetkenä oikeaa lepoa. Joskus jokapäiväisen elämän pyörinässä tuntuu hetkisen lievemmältä, suru ja huolet poistuvat ja mieli tuntuu jotenkin levolliselta ja vapaalta. Mutta se rauha on torkkuvan unta. Vähäinen hälinä häiritsee sellaista unta, pieni syrjästä tuleva seikka tekee minut taas levottomaksi.
— Mutta koeta nyt tehdä vastarintaa vaimollesi, ett'ei hän niin tuhlaisi! Tietääkö hän vajauksesta?
— En ole sitä hänelle sanonut; olen häntä säälinyt. Luulin, että saan sen jollain keinoin täytetyksi, mutta se näkyy olevan turha toivo. Turvausin jo raha-arpajaisiinkin, ostin voiton venäläiseltä yhtiöltä vaimoni tietämättä, mutta turhaa oli sekin.
— Paha on päästä vetelästä suosta, turhaa on siinä turvautua pajupehkoon, ei sen oksat kannata ylipääsemiseen. Eiköpä olisi parempi, että vaimosi saisi nyt tietää, jotta tulisi vähän visummaksi?