— Niin, kaunis tyttö se on, mutta miten me voimme suvaita semmoista morsianta Johannekselle! halpa, köyhä tyttö!
— Mutta eihän tuo rakkaus lienekään niin kirkollista laatua…
Taas hymyili Walter ivallisesti.
— Mitä Johannekseen tulee, niin hänen rakkautensa on puhdas, minä olen sen huomannut. Minä olen puhunut Johannekselle, nuhdellut häntä, mutta hän sanoo, että hän ei koskaan voi erota tytöstä.
— Mitä joutavia!
— Sinusta kun tuntuu koko asia mahdottomalta, niin sinä voit noin puhua. Noin helposti en minä saata asiasta hymyillä kuin sinä, Walter. Tahdotko kälyksesi huvilan vahdin tytön?
— No, no! Enhän minä toki niin kauvas ajatellut.
— Niin siinä se! Mutta minä olen ajatellut, olen ajatellut yöt ja päivät; enkä minä saa tunnon rauhaa, ennen kuin olen hajoittanut heidän liittonsa millä hinnalla tahansa!
Strauch oli tulistunut, hänen ruumiinsa vapisi sisällisestä liikutuksesta ja huulet värisivät niin kummasti. Näytti kuin kauvan pidätetty salpa olisi avautunut.
— Mutta rauhoittukaa isä! Ehkä tuosta asiasta nyt kuitenkin selvitään vähemmälläkin. Pakottakaa hänen äitinsä naittamaan tytön jollekin talonpojalle; totta sellaisella hempukalla on ottajia.