Johannes arvasi, että isä oli kertonut Walterille hänen rakkaudestaan.
— Mutta mennään saliin, jott'eivät naiset kokonaan ikävysty, sanoi
Walter noustessaan sohvasta ja laittaessaan miekkansa hihnaa.
Johannes olisi mielinyt puhua, mutta kun Walter ja isä lähtivät saliin, niin jäi hänen sanansa vaan huulille.
Hän seurasi toisten perässä.
Salissa oli koko perhe koolla.
Puheltiin viime-illallisesta teaterikappaleesta, mikä sai varsinkin
Walterin kiihkoon, sillä hän tunsi sen kappaleen ennestään.
Kappale oli kuvannut nuoren luutnantin rakkausvehkeitä.
Walterin mielestä se oli aivan epähieno kappale. Mutta Hildur uskalsi sanoa, että sellaisia tavallisesti nuoret luutnantit ovat.
— Ja niin kauvan kuin me kaikessa turvassa elävät naiset pysymme aivan välinpitämättömästi erillämme alhaisemmista siskoistamme, noista, joiden täytyy kaikin neuvoin ansaita elatuksensa, niin kauvan kuin me vaan venymme mukavuuden vuoteella ja kadulla kävellessämme heitämme heihin ylenkatseellisia silmäyksiä, kun huomaamme jonkun vaateparseelin heidän puvussaan muistuttavan meidän nykyisestä muodista, jota he tavottelevat kaunistaakseen itseään niinkuin mekin, mutta ehkä usein omaksi turmiokseen, niin kauvan löytyy tuollaisia näytelmiä sekä elämässä että näyttämöllä.
— Hildur! Mitä tarkoitat? Miten noin puhut? Oletko suuttunut
Walteriin?