Laura huudahti tuon kovalla äänellä, ikäänkuin Hildur olisi ollut etäälläkin hänestä, vaikka tämä istui hänen vieressään.
— En tiedä suututtaneeni neiti von Kleiniä. Jos minä olen niin tehnyt, niin pyydän nöyrästi anteeksi.
Pilkallinen hymy huulilla meni Walter Hildurin luokse, mutta Hildur ei ollut häntä huomaavinaan.
rouva Strauch haki hajuvesipulloa, sillä hän luuli jonkun pyörryttävän puuskan kohtaavan Hilduria.
— Minä olen suuttunut itseeni ja koko maailmaan!
— Miksi emme me naiset voi muuta tehdä kuin joko itkeä tai nauraa?
Miksi emme ryhdy työhön. Sitä on niin paljon elämässä.
— Mutta, hyvä Hildur, puhui rouva Strauch, mitä varten ryhtyisimme työhön, kun meillä ei ole siihen pakkoa?
— Vai niin! Rouva Strauch käsittää työn vain pakkona, mutta minä pidän työn uhrauksena. Jos niinkin käsitetään, niin työ voi ollakin pian pakkoa. Tänään on meillä hyvin, mutta miten huomenna! Herrasnaistenkin tulee oppia tekemään työtä —.
— Mutta miksi sitte heitä kasvatetaankin vain naimista varten, kun heidän itsensä pitäisi työtä tehdä, kysyi taas rouva Strauch.
— Äiti on oikeassa. Onhan sivistyneitten naisten asema turvattu naimisissa, lisäsi Walter.