— Hyvä Hildur! Mistä noita asioita olet saanut tietää, kysyi kummastellen Laura.
Mutta Hildur ei kuullut, vaan jatkoi:
— Onko rouva Strauch aivan varma turvatusta asemastaan ikänsä loppuun? No niin. Rouva Strauch voi kyllä olla, mutta moni muu ei siinä ole niinkään varma.
Joka olisi katsonut pankinhoitajaan olisi huomannut hänen kasvoissaan outoja liikkeitä, kun hän ikäänkuin aristellen katsoi huoneessa olijoita.
— Sinä puhut kuin itse kokenut, ihmetteli rouva Strauch.
— Minä olen tutkinut elämää, minä olen pyrkinyt päästä tuntemaan sitä.
— Miten noin hienot ja ylhäiset naiset juuri elämää oppivat tuntemaan?
Joutavaa mielikuvitusta vain, myhäili Walter pilkallisesti.
— Herra luutnantti Strauch! Te luulette, ett'ei ylhäältä voi katsella alas. Mutta luullakseni sieltä vasta voipikin, kun vaan haluaa. Sieltä voi tarkastella noita notkoja ja rotkoja, joissa kaikellaiset mätänevät ainekset saastuttavat ilmaa, eikä vaan sinistä taivasta ja kirkasta aurinkoa. Sieltä huomaa toisten kurjuuden ja oman yltäkylläisyyden.
— Ehkä katsottuna kiikarin läpi, lisäsi Walter ivaten. — Neiti von Klein on oikeassa ja minä yhdyn häneen täydellisesti. Sivistyneet naiset ovat kovin välinpitämättömät omasta ja alhaisempien siskojensa elämästä. He nauravat niille naisille, jotka ovat paremmin käsittäneet tehtävänsä ja ovat alkaneet moittia nykyisiä oloja.
— Niin juuri! He nauravat niille, eivätkä huomaa, että juuri heille saisi nauraa, kun ovat tuollaisia itseään määräämättömiä nukkeja, lisäsi innolla Hildur.