— Tuoreita ne siellä ovat. Sivistynyttä seuraa on, sillä meidän pitäjässämme on pappi, sävyisä mies, lempeä sielunpaimen, ehkä vähän liian yksipuolinen; nimismies on, jolla ei ole muuta vikaa kuin liika kiroilemisen into; innokas kansakoulunopettaja…
— Pappi, nimismies ja kansakoulunopettaja! Miten Emilie voit viihtyä siellä.
— Vallan hyvin! Onhan siellä Henri seuranani.
— Sinun siis täytyy olla aina kotona! Tuskauttavan ikäväähän sekin on!
— Kun tulee ikävä, niin menemme kylään.
— Hm! Kylään!
— Ja onhan siellä, jatkoi Berg, sellainen seura, jollaista ei täällä ole. Siellä on avara luonto.
— Pimeitä talvi-iltoja vuodet läpeensä!
— Totta joskus kesääkin! Siellä on aikoja, jolloin ei pimeyttä ole kuukausiin. Se on jotain toista! Ja talvellakin, kun puut ovat jäähuurteessaan ja kun niiden jääkruunuihin kuu valaa kalpeaa valoansa, niin silloin on hauskaa ottaa sukset jalkoihin, pyssy selkäänsä ja lähteä ampumaan metsänriistaa tai ainoastaan huvikseen hiihtelemään.
— Sehän on sporttia! Ja sitä on täälläkin. Voi laskea suksilla mäkeä, luistella sähkövalossa luistinradalla, tehdä ajoretkiä Alppilaan ja muualle.