Kohta vetäysi tuo turpeanaamainen puukhollari huoneesen. Hänellä oli iho melkein lyijynkarvainen ja silmät vetisen harmaat, mitkä vilkkaasti vilkkuivat vaaleiden silmäripsien alta. Väkevä portviinin haju lemahti samalla huoneessa nenään.
— Vai kaupungille se Iita on mennyt?
— Niin sinne se tästä lähti.
— Eipä teillä ole juuri mukava asunto; saisipa vaihtaa parempaan.
Samassa katseli puukhollari pitkin pirttiä ja varsinkin uunin suurta halkeamaa.
— No eihän… puukhollaripa on hyvä ja istuu… mutta kyllä tässä saattaa leipäänsä syödä, ja mitäpä ne meikäläisillä tarvitseekaan olla niin pulskat paikat.
— No onpa niinkin. Taidatte tulla toimeen hyvinkin. Onko tuo teidän poikanne. Niin, olenhan sen nähnyt kahvia tuomassa.
— Iisakkihan se on sinne kahvia tuoda ressuttanut.
Puukhollari aukasi sikarikotelonsa, ja kohta lemusi hyvänhajuinen sikaarin haiku pirtissä. Oikein arvokkaana koetti hän tuossa istua polvet ristissä.
— Pitäisipä laittaa poika jonnekin palvelukseen… Saakeli soikoon, patruunihan puhui, että saisi ottaa uuden juoksupojan. Ehkä tuo…