— Niin minä kutsuin… hän siirsi tuoliaan likemmäs pöytää, otti nuuskaa pöydällä olevatta laatikosta, pisti sitte nenään, kumpaseenkin sierameen. Ainoasti sitte pyhki nenäliinalla ja näpsäytti nuuskalaatikon kiinni sormellaan.
— Niin minä käskin… Minulla on vähän puhuttavaa sinun kanssa…
Puukhollarin kasvot värähtelivät. Lyijynkarvaisiin kasvoihin pistäytyi punaisia pilkkuja näkyviin, ja tummat silmänalustat saivat violetin tapaisen värin. Tällainen oli aivan tavatonta… Olisikohan patruuni saanut tietää… Oikein tahtoi vapisuttaa puukhollaria… Olipa jo aikaa selvittää puolustusta, että ehkä on tainnut joku käydä patruunille hänestä väärin kantelemassa, kun hän aina on koettanut pitää niin talon puolta…
— Minulla olisi… patruuni aivasti, pyyhkäsi nenäliinalla ja jatkoi:
— Vähäinen tuuma sinulle…
Jo helpotti puukhollaria.
— Ja luulen, että se on sinulle mieleen. Olen aikonut lähettää sinut Siltakorven sahalle päällysmieheksi… Minä luotan sinuun… Olet osottautunut sellaiseksi, että voin uskoa omaisuuttani sinun hoidettavaksesi. Viisi vuotta olet palvellut minua tässä virassa ja olet ollut kelpo… atshi… ätshi… puukhollari… Tulet nyt aivan liikkeenhoitajaksi, ja se on paljon uskottu. Rupeatko tuohon toimeen?
— Kiitoksia! Aivan mielelläni! Tuhansia kiitoksia!
— Siis se on päätetty.
Patruuni käänsi itseään ja katsoi toiseen huoneesen.