— Mennään minun kamariini! Minulla on paljon näyttämistä Hildurille, sanoi hän.
Neidit menivät oikeanpuoleisesta ovesta, mutta Johannes jäi saliin.
— Sitte tulimme taas Hämeenlinnaan, Hildur muassa, sillä hänkin halusi tulla käväsemään taas pääkaupungissa.
— Ja nyt olette täällä.
— Nyt olemme täällä entisessä rakkaassa kodissamme. Hauskalta tuntuu tavata aina ajan takaa omaisiaan entisessä kodissaan vaikka onkin oma koti. Mutta onko teillä täällä ollut hauska? Isäkin on vanhentunut: harmaita hiuksia ilmautuu päähän yhä useampia, ja leuka käy jo hieman köykkyyn.
— Niin, lapseni, aika ei säästä ketään.
— Saammeko tuoda herroille jotain lämmintä, kysyi pankinhoitajan rouva.
— Kiitos! Tuokaa vain! Oletpa Emilie oikein toimekkaan emännän näköinen yksinkertaisessa puvussasi.
— Niin, isä! Kaikki on meillä somaa ja kodikasta. Korutonta kyllä, mutta maukasta. Jospa joskuskaan viitsisitte lähteä sinne katsomaan!
— Ei, lapseni! Sinne on kovin pitkä matka meille pääkaupunkilaisvanhuksille.