V.
Tuntui sanomattoman hyvältä puukhollarin rinnassa tuo aivan odottamaton ylentyminen. Eihän hän ollut osannut aavistaakaan, että hän nyt pääsisi uudelle Siltakorven sahalle inspehtoriksi. Ja oikein kauniilta soi tuo nimi puukhollarin korvissa. Nyt hän pääsee muista riippumattomaksi… no jos ei aivan… niin kumminkin on melkein itsenäinen mies… ainakin sahalla, vaikkapa täällä käypikin jonkun kerran vuodessa selittelemässä patruunille tilejä… Jopa pelkäsin, että on huomannut minun näpistäneen parkinkantorahoista, mutta mitä tyhjää se ukon köntsikkä… Hm… kielti naimasta… no mitäpä sillä… kyllä kai kuitenkin minun pitää saada emännöitsijä ja Iitahan se siihen sopii… Neljä huonetta ja kyökki… kylläksi vaikka suurelle perheelle.
Noin mietti hän, ja jalat veivät eteenpäin. Yht'äkkiä kompastui hän parkkihuoneen kynnykseen ja hän huomasi akat parkkikimppuineen. Siellä oli Iitaki. Puukhollari astui sisälle.
— Minulla on Iitalle oikein suloista asiaa.
— Jokopa?
— Iita on kotona kaheksan aikana, niin minä tulen sinne.
— Saatan olla. Mutta mitä tuo —?
— On nyt liika paljon kuulijoita, kyllä minä sitte paremmin…
— Mistä?
— No… Iitapa nyt on utelias… Kyllähän minä sitte.