Iita huomasi Niilekselän Annan tarkkaavan heitä ja senvuoksi heitti häneen vihaisen katseen ja sanoi:
— Täällä on joka nurkassa joutilaita, niinkuin tuokin tuolla.
Puukhollari katsoi Niilekselän Annaan päin. Tämä huomattuaan puukhollarin katsovan, aikoi mennä ylälattialle parkkitaakka selässä.
Tulipa Elsakin alalattialle. Siihen jäi puukhollarin ja Iitan keskustelu.
Seitsemän aikaan illalla pääsi tehtaan väki työstään. Kiiruusti lähti puukhollari työpaikalta asuntoonsa. Ottipa juhlavaatteet esille; juhlahan tämä oli hänelle, oikein suuri juhla.
Tuossa housuja jalkaan pannessaan, siemasi hän aika kulauksen, ja kun laittoi rosettia, piti ottaa toinen, jotta olisi verikin juhlakiihkossa.
Ja lämpimästi se kierteli suonissa pitkin ruumista. Kun oli saanut liivin päälleen, oli viinikarahviini jo puolillaan. Tuolla päässä hiukan huumasi, sieltä laskeusi lämpö alemmas, meni pitkin ruumista sormien neniin ja jalkateriin saakka. Tuntuipa kohta hiukan raskaalta, niin että teki mieli istumaan, kun oli saanut takin päälleen. Vaan hervakkuus poistui uusien ryyppyjen muassa, tuntui taas niin nuorelta ja voimakkaalta, aivan kuin olisi ottanut kiinni, niin —
— Kohta olen valmis, mutisi puukhollari.
Nyt lähti hän Iitan tykö.
Ikäänkuin olisi jo liiaksi odottanut, käski Iita puukhollarin istumaan. Elsa ei puhunut juuri mitään, sillä hänen mieltään oli pahoitettu. Eskoska oli näet haukkunut häntä parittajaksi tehtaasta lähdettäessä, kun Elsa oli pyytänyt häneltä markkaa, minkä hän oli saanut Elsalta lainaksi. Omituinen ihminen tuo Elsa! Kaikki hän voi kärsiä. Tuska kuvautui metisissä, syvään painuneissa silmissä, mutta kaukana oli niistä säihkyvän salaman tuli, vähän sietävän ihmisen merkki. Pitkät, kuoppaset posket ja kalju otsa osottivat vain jäykkyyttä.