— No ehkenpä sitte menet? Lieneehän tuo sinullekin parempi ja ehkä kaikille.
— Niin minään luulen. On se sentään hyvä mies, tuo puukhollari.
VI.
Ovatpa jo tulokkaat olleet lähes vuoden Siltakorvan sahalla. Juoruja oli kylä täynnä puukhollarista ja Iitasta, vaikka ei ne juuri tulleet heidän korviinsa. Iikka kyllä kuuli, mutta eipä uskaltanut puhua, sillä kova oli puukhollari hänelle, ehkä juuri Iitakaan sisaren kaltainen.
Oli kaunis kesäilta. Puukhollari kävi ahkerasti kalastamassa, usein Iitan kanssa. Nytkin hommaili hän lähtöä sinne ja tahtoi Iitaakin. Niin sovittiinkin.
Kohta solui vene vuolasta jokea alas. Tultiin suvannolle ja ruvettiin kalastamaan. Iita katseli eikä virkkanut mitään. Koko päivän oli hän ollut pahalla tuulella. Hän purki vain vitkaan langan vavan ympäriltä, pani syötin ja heitettyään langan, tuijotti pitkin vapaa veteen. Puukhollari alkoi myös onkia ja kääntyi syrjäkareittain Iitaan.
— Kuulitko mitä Iikka sanoi, kun sinä aamulla häntä löit?
— Mitä pojasta, sanoi puukhollari ja käännähti Iitan puoleen.
— Etköpä liene lyönyt syyttömästi, vaikka pahasisunenhan tuo on.
— Tosin tällä kertaa. Kirje löytyi konttorikirjain välistä.