— Mitä et voi uskoa? Sitäkö, ettei hän kehunut? Kun minä omin korvin kuulin! Kehtaatko minua soimata valehtelijaksi?
— Sen kyllä uskon; onhan hän sitä samaa minullekin puhunut. Hän kuu on itsekin niin vallaton.
— Vaan minusta on Anni ollut aina vähän liian rohkea, varsinkin seurustellessaan miesten kanssa. Sinä olet vielä siksi nuori, ettet ole huomannut, ja ehkä olet niin Anniin mielistynyt, ettet tunne etkä huomaa hänen vikojaan.
— Se on tosi, että Annia olen aina ihaillut. Enkä minä saata uskoa hänestä tätä juttua.
— Sokeaa mieltymystä? Niin, onhan Anni kaunis ja imartelijas.
— Imartelijas! Nuoko kolme ikävuottasi, jotka olet minua vanhempi, ovat sinua niin suuresti kehittäneet, että olet huomaavinasi noin suuria vikoja lapsuutesi ystävässä? Luulin äsken aivan toista sinusta…
— Mutta hyvä ihminen! Mitä äitisi sitte tiesi Annista?
— Hän sanoi seuroista tullessaan myöhäsellä illalla nähneensä miehenpuolen koputtavan Annin akkunaan, ja kun äiti oli lähestynyt, oli tuo mies lähtenyt pakoon laiturille päin. Eikö tuollainen puhe ole joutavaa juttua? Voihan mies olla vaikka juovuksissa tai muuta…
— Mutta kun oma äitisi on nähnyt? Epäiletkö häntä? Sanni oli vähällä, muistaessaan äsköisen Annin käynnin, sanoa: epäilen. Mutta kuitenkin kuoli tuo sana huulille.
— Niin. En tiedä, vastasi hän vain.