— Onhan hän kietonut Harjun Kallenkin pauloihinsa. Erittäin taitava on hän lumoomaan toista sukupuolta.
— Onko hän kietonut? Itsehän Kalle oli raittiusseuran huvi-iltamassa tullut häntä pyytämään tanssiin. —
— Ja siitä saakka ovat he olleet aina yksissä! On haukkunut minuakin! Ei suinkaan Harjun Kalle muutoin olisi niin tietänyt piikata minua, kun oli haukkunut minua punapääksi ja kesakkonaamaksi, ja moneksi muuksi! Onko tuo todellinen ystävä ja vielä lapsuuden ystävä, joka menee minusta tuntemattomalla herramiehelle tuollaista puhumaan! Jumalahan minutkin on luonut ja vaikka nyt en olekaan niin kaunis kuin hän, niin enpä ole epäsiveä. Se minusta on rumempaa!
Aivan hämmästyi Sanni kuullessaan tuollaista Elnan suusta. Eipä saanut sanaa suuhun. Hän olisi tahtonut sanoa niin paljon yhdellä kertaa, mutta kaikki tyyni takertui kurkkuun.
— Joko nyt, Sanni, huomaat?
— En! Eihän hän päälle päätteeksi pidäkään Harjun Kallesta ei ollenkaan. Harjun Kalle vain häntä tavottelee joka paikassa, mutta Annihan aina häntä pakenee.
— Ainoastaan nimeksi, kun on niin kavala. Olenpa minä nähnyt heidät iltasilla monesti kävelemässä.
— Annihan sanoi juuri minulle, että hänen melkein tavan vuoksi täytyy joskus lähteä Kallen kanssa, kun tämä kuuluu häntä niin kärttävän. Olipa tunkenut Annille valokuvansakin.
Elna säpsähti, ja taas punerva hehku koristi hänen kesakoisia kasvojaan.
— Kyllä minä olen kantanut aina Annia kohden nurjia silmiä; en kateudesta enkä vihasta, vaan minun luontoni on huomannut hänessä jotakin sellaista, mikä ei sovi todelliselle naiselle.