Anna nosti silmänsä käsityöstään kohti Perttiä. Niissä vierivät suuret kyynelkarpalot. Mutta hän oli vaiti.
— Sano, enkö ole hyvin omaisuuttasi hoitanut!
— Olenko minä sinua siitä koskaan moittinutkaan? kysyi Anna.
— Mutta miksi me kuitenkin olemme toisillemme kuin vennonvieraat ihmiset?
— Niin - miksi?
Ja Anna alkoi itkeä.
— Sano, puhu suoraan! Minä olen valmis kuulemaan kaikki.
— Sinullahan on hevosesi, koirasi, pajasi, ja ennen kaikkea Moesi…
— Ja sinulla, "Sotahuutosi," ja ennen kaikkea omat synkät, raa'at luulosi, voisin minä vastata, mutta en tahdo.
— Ja sinä olet niin nuori ja minä niin vanha…