— Ja sinä olet niin rikas ja minä niin köyhä. Mutta emmekö siltikin voisi ymmärtää toisiamme, rakastaa…?
Annan silmissä oli jo myötätuntoinen ilme.
— Rakastaa? Oi! Sinä et rakasta minua! huokasi Anna.
Pertti suuteli vaimoaan.
— Siinä on totta, Anna. Minä en voi sinua täydelleen rakastaa, ennenkuin raja-aidat väliltämme poistetaan. Ja ensimäinen niistä on tuo vihkimäsopimus, joka kohta asetti minut holhouksen alaiseksi talossa, jonka isännäksi minun piti tulla. Revi se minun silmäini edessä palasiksi ja meidän välimme kohta muuttuu!
— Se ei voi muuttua niinkauvan kuin sinä hymyilet ja lepertelet nuorille naisille. Minä vaadin sinut kokonaan, puhui Anna silmät alasluotuina ja kellervillä poskilla vieno puna.
— Voi tuo kauhea mustasukkaisuus…
— Minä en sille mitään voi. Se on mennyt veriini asti? Olen rukoillut Jumalaakin, että siitä pääsisin. Mutta apua ei ole tullut. Ja kun sinä olet myöhäiseen öillä poissa ja noilla kilpa-ajomatkoilla viikottain, värisen minä vuoteessani siitä. Se on lähtemätön ja repivä. Siihen löytyy ainoastaan yksi lääke: Sinun pitäisi luopua "Lennostasi", koiristasi, Moestasi ja pysyä kokonaan minun luonani, ennenkuin se tyyntyisi.
— Kuule, Anna!
Pertti suuteli taas rouvaansa.