— Tuossa lattialla on sinulle kukkia. Minä niitä jo vähän kerkesin haistaa, mutta suonet sen anteeksi. Ja tässä on pieni kirje sinulle. Se oli niiden muassa, puhui Anna.
Annan ääni oli terävän pilkallinen. Hän jäi tarkastamaan, minkä vaikutuksen kirje Perttiin tekisi. Pertti tunsi kohta Maijun käsialan. Ja nyt näki Anna, miten Pertti tärisi kuin pakkasessa kirjoitusta paperilipusta tavaillessaan. Anna siitä melkein nautti. Siis kaikki oli täyttä totta!
Pertti oli viimein päässyt selville, mitä lipussa oli kirjoitettuna. Nyt se siis oli paljastunut! Mutta mitä piti tehdä? Hän neuvotonna kourasi päätään. Juuri tätä hän oli peljännyt ja täyttänyt tuon naikkosen kaikki oikut. Ja nyt, nyt tähdellisimmällä hetkellä se tuli ja kaikki — tärveli! Oi, se oli hirveää!
— Ota nuo kukkasi ja mene pois! Eläkä enää koskaan tule minun silmiini! puhui Anna ja kääntyi sohvalla kasvot seinää vasten poispäin Pertistä.
Yksinään oli hän jo kylliksi raivonnut. Sitä ei hän enää jaksanut tehdä. Hysteerillisenä alkoi hän sohvalla vavahdella.
Mutta tämä pilkallinen tyyneys leikkasi Pertin sydäntä kahta kauheammin. Hänestä tuntui kuin Anna jo pitkän aikaa olisi ollut hänen jälillään ja odottanut vain hetkeä, milloin lopullinen paljastus tulisi. Pitäisikökään hänen puolustautua? Eikö se ollut aivan turhaan?
— Anna hyvä! sanoi Pertti ja tarttui hellästi Annaa kiinni.
Mutta silloin Anna hypähti suuttuneena pystöön ja parkasi sydäntä vihlovasti:
— Mene pois silmistäni! Ja heti! Sinä olet hirveä roisto! Sinä olet kauhea piru!
Anna polki jalkaa ja vavahteli kasvot verekkäinä. Siinä pöydällä oli täysinäinen vesilasi. Sen Anna viskasi Pertin jälkeen, joka lähti huoneesta.