— Tuttavuutemme on nyt ylössanottu. Kadun ikäni sitä päivää, jona tulin sinun, moukan, tuttavaksi, uhosi Moe ja veti ovensa lukkoon.
Pertistä tuntui perunamaasta itseään selvitellessään kuin olisi helvetti hänet tänä iltana elävänä nielaissut. Hän harhaili ilman lakkia hajamielisenä kadulla, kunnes väsyneenä istahti issikan nelipyöräisiin ja käski ajaa liike miesklupiin. Sinne Moen perunamaahan se oli jäänyt Pertin korkea silkkihattu.
Liikemiesklupissa ei ollut ketään muita. Pertin valtasi vastustamaton halu hukuttaa surunsa sampanjan juomiseen. Hän sitä joi ja joi, kunnes humaltui.
Nyt hän alkoi buffettineidille selittää, miten hän rakentaa suuren konepajan. Mutta tuli tytölle niin tungettelevaksi, että tämä, käyttäen hyväkseen sopivaa tilaisuutta, jätti Pertin oven taakse.
Issikalla, joka ulkona odotti, pöllähti Pertin päähän ajaa Strangin konepajalle. Siellä insinööri työhuoneessaan vielä valvoi. Mutta nyt tämä valvominen oli hänelle korkeinta nautintoa, sellaista hengen puhdasta riemua, jota ainoastaan jaloimmat kuolevaiset saavat nauttia. Hän istui avatun ikkunan ääressä ja katseli täyden kuun hopeoimaa merta. Kesäisen yön kostea viileys vilvoitti hänen ruumistaan, jossa veri kuumana hyppeli. Hän oli jännitetyssä mielen tilassa, sillä hänellä oli tekeillä jotain suurta, tunteita kuohuttavaa…
— Miten haaveellisen kaunis on yö ja sen helmassa hohtava meri! Ja tämän haaveellisen yön jälkeen seuraa kuitenkin kirkas kesä-aamu. Minunkin aatettani voidaan sanoa haaveeksi, mutta minä olen varma, että tulevaisuudessa se on vielä yleinen käytännössä oleva totuus, puhkesi hän itsekseen puhumaan.
Hän nousi kävelemään. Hänellä oli niin sanomattoman hyvä olla. Koko mies hohti tyytyväisyyttä ja onnea.
Oliko tämä se entinen erakko, se entinen ärtyisä ja tuima mies? Se, joka karjui työmiehilleen, kidutti heitä yötyössä ja maksoi heille huononpuoleisen palkan? Se entinen välinpitämätön ihmismetsästäjä? Ei. Se Strang oli aikaa sitte kuollut. Tämä mies oli uudestasyntynyt Strang, joka oli paljon lukenut ja tutkinut työväen kysymystä koskevaa kirjallisuutta.
Tänään oli hän maksanut tehtaan viimeisen velan. Nyt oli koko tuo suuri tehdas hänen puhdasta omaisuuttaan. Mutta hän tahtoi omasta puolestaan toteuttaa sitä suurta sosialista oppia, joka nykyään liikkui ilmassa. Ja parhaallaan hän valmisti suunnitelmaa, miten hän siirtäisi tehtaansa itsensä ja työmiestensä yhteiseksi omaisuudeksi.
Ennen erakkona kultaa kootessaan oli hän ajatellut niinkuin niin moni suuren liikkeen harjoittaja tehdä testamenttilahjoituksia tiedeseuroille, perustaa suuri "Anton Strangin stipendi" muinaistutkimuksen edistämiseksi. Hänen rahoillaan olisi sitte voitu tutkia esihistoriallisia luurankoja, samalla kun hänen omat työmiehensä eivät olisi saaneet tiedon alkeitakaan omista luurangoistaan, omista ruumiistaan, ja miten niitä olisi hoidettava. Mutta mitä tarvitsi hän rahoillaan etsiä tiedeseuroja ja esihistoriallisia luurankoja? Totisesti hänelle omassa työväestössään oli kyllin tilaisuutta olla "isänmaallinen". Ensin elävät ja sitten kuolleet!