Yö oli kaunis. Meri oli rasvatyyni. Kuu hopeoi kaikki. Auerharsot leijailivat lehdoissa ja yörastas soitti hämysäveltään. Kesäyön täysinäinen rauha laskeutui yli maiden ja vesien. Yhtä sopusointua kaikki! Hän itse ja koko luonto. Tämä oli suurta, ylevää.
Insinööri istahti taasen suunnittelemaan. Silloin kuulee hän hevosella ajettavan. Mutta siitä hän ei välitä. Hän istuu vaan ja miettii.
Hetken takaa soitetaan ulko-ovikelloa rauhattomasti. Hän nousee mennäkseen avaamaan. Oven avattuaan näkee hän Pertin humalaisena avopäin teikaroivan. Strang ei tahdo uskoa silmiään.
— Ku-uulkaa i-insinööri! Mi-mi-minäkin ra-ra-kennan ko-ne-pa-jan, sopertelee Pertti.
Strang harmistuneena siitä, että Pertti raakuudellaan oli tullut särkemään hänen lämpöisen tunnelmansa, painoi ovensa lukkoon Pertin nenän edessä ja palasi sanaa puhumatta takaisin huoneeseensa.
— Millä jälillä tuo miesparka kulkee? sanoi hän sisällä itsekseen ja kuulosti, mitä pihalta kuuluisi. Sitte hän lisäsi:
— Minä uskoin hänen kyllä vielä palaavan luokseni, mutta en tuollaisena, en juopuneena mässääjänä, vaan nöyränä, katuvaisena ja erehtyneenä ihmisenä. Silloin en olisi häneltä oveani sulkenut.
Pertti pihalla hoilasi ja huuteli. Issikka paiskasi hänet nelipyöräisiinsä ja lähti ajamaan häntä hänen kotiinsa. Pertin aivoissa oli jo kaikki pimeää.
Aamulla löysi Pertti itsensä makaamasta omasta eteisestään piikatyttönsä herättelemänä. Hän silmäsi tuimasti ympärilleen, muisti kaiken eilisen ja häpesi… häpesi… häpesi…
Suussa maistui ilkeä näljä ja ruumista vilusti. Ja nyt kuin salaman lyömänä muistui hänelle mieleen se yö siellä ylhäällä Pohjanmaalla heinävajassa oikeustutkinnon jälkeen… se yö, jonka edellisenä päivänä hän oli tehnyt väärän valan ja kieltänyt oman pienen poikansa. Näin silloinkin oli pää sekaisin, suussa ilkeä näljä ja ruumista vilusti.