— Minä pyytäisin herralta vähän apua. Minun äitini on tässä talossa ennen palvellut useita vuosia…
Sami katsoi ympärilleen. Huone oli suuri ja kookas. Siinä oli täyteläiset huonekalut ja konttooripulpettia oli parikin. Muita kuin nuori herra ei näkynyt huoneessa; näin päivällisen jälkeen ne vielä olivat poissa. Se rohkaisi Samia.
— Mikä nimi? kysyi nuori herra.
— Tihinen.
Sami huomasi, että nuori herra punastui hiusrajaan asti ja heitti häneen hätääntyneen katseen. Hän katsoi tutkien ympäri huonetta, meni erään pulpetin luo, otti sieltä setelin, toi sen Samille, ja hän oli niin säikäyksen lyömä, että hänen kätensä hiukan vapisi antaessaan sen Samille. Arasti katsoi hän oviin, olivatko ne kiinni, ja sanoi:
— Tässä on. Älä tule enää koskaan tänne!
Samassa huusi vanhan rouvan ääni toisesta huoneesta Lennarttia. Ja sitte kuului askeleita konttoorin toista sisäovea kohti. Nuori herra oli niin hätääntynyt, että hän hiukan työnsi olkapäästä Samia menemään. Mennessään näki Sami oven raosta konttooriin tulevan vanhan, lihavan, hopeahiuksisen rouvan, jonka hän tunsi kauppaneuvoksettareksi.
Kun Sami pääsi kadulle, oli hänkin hämmästynyt. Miksi nuori herra punastui kuullessaan hänen nimensä? Miksi se häntä ensin teitteli, mutta sanoi sitte yht'äkkiä sinuksi?
Veri kohousi Samille päähään ja sellainen voimattomuus tuli jäseniin. Puoli katuristiä kulki hän ajatusten hurjassa hyrskeessä, ettei hän huomannut yhtään kulkevansa. Olikohan se todellakin niin, kuten nyt mieleen jysähti…?
Miksei äiti koskaan ruvennut mitään puhumaan hänen isästään…? Miksi aina lukukausikertomuksissa hänen nimensä kohdalla oli: isätön…? Ja miksi kerran Bergin renki oli häntä sanonut rikkaan herran pojaksi…?