Nuo ajatukset olivat joskus ennenkin vaivanneet Samia, mutta hän oli tyynnyttänyt itseään sillä, kun äiti hänen pienenä ollessaan oli sanonut hänen isänsä kuolleen. Mutta se ei ollut kuollut… Se oli tuo Lindmanin herra…! Siksi äitikin hänen lähtiessään oli niin kummallinen…
Samia väsytti, mutta kadulle hän ei ilennyt istua. Sydän takoi kovasti ja ohimoilla tuntui veren kiivas juoksu. Mutta hän kulki, viima puhalsi vasten kasvoja ja virvoitti häntä kuin pyörtynyttä.
Hän otti setelin taskustaan ja katsoi sitä! Se oli kahdenkymmenen markan raha, uusi seteli, kankea vielä uutuudestaan. Mutta iloiselta ei tuntunut Samista, vaikka hän nyt oli saanut enemmän kuin alkuaan oli lähtenyt pyytämäänkään. Katkera kipu alkoi nyt tasaisesti repimään sydäntä. Hän oli isätön, hän oli… jalkalapsi, mikä oli syntynyt ulkopuolella kirkkoa.
Ja samalla puhkesi mieleen sellainen äitinsä halveksiminen. Hän tunsi nyt vierasta tunnetta häntä kohtaan. Saattanut hänet sellaiseen häpeään, polttanut häneen jo synnyttäessään hänet yhteiskunnan häpeämerkin…! Kehtaisiko enää kouluunkaan mennä, sinne kaupungin parasten poikain joukkoon, hän — jalkalapsi!
Sami tuli kotiinsa, nakkasi setelin suuttuneena pöydälle, heitti äitiinsä, joka ensin katseli utelijailla silmillä, sellaisen pitkän, syvän katseen, missä kuvastui hänen sydämmensä kipu ja minkä äitinkin täytyi ymmärtää. Niin se katse oli katkera, pistävä ja soimaava. Äidin silmät samenivat samalla tavalla kuin samenee auringon paistama kesäinen maisema päivän terän yhtäkkiä pilveen mentyä. Hän oli ensin näyttänyt niin sanomattoman utelijaalta saada kuulla, miten Samille oli käynyt. Mutta kysyä ei hän enää rohjennut eikä Samikaan sanaa puhunut, vaan otettuaan päällysnutun päältään meni Sami ikäänkuin äitiään kaartaen pirtin takimmaisimpaan loukkoon, mikä alkoi jo hämärää koota, kokosi sinne muutaman tuolin ja heittäytyi niiden päälle maata lakkinsa päänaluksena. Ja Anna kuuli, että hän siellä vienosti nyyhki, puolittain salaavasti itki. Siellä perillä oli kuustoistavuotinen salaisuus Samille selvinnyt ja Sami häpesi häntä. Se koski niin kipeästi Annan sydämmelle.
Sami vain loukossa nyyhki. Hämärä alkoi laskeumaan jo keskilattiallekin. Vielä tunnin takaa istui Anna samalla paikallaan ja mietti. Sitte alkoi hän äänekkäästi kolistellen ikäänkuin saadakseen rikkoutumaan tuota piinaavaa hiljaisuutta laitella kahvea tulelle.
Saatuaan kahvin valmiiksi meni hän Samin luo laski pehmeästi kätensä Samin olkapäälle kuin pelkäisisi häiritä häntä ja kysyi niin sovittavasti kuin suinkin:
— Etkö sinä, Sami, nouse juomaan kahvea?
Sami nousi, mutta ei sanaakaan vastannut. Kupin joi hän kahvea ja alkoi sitte lukemaan. Mutta Anna huomasi, että Sami tuossa pienosen lampun ääressä muuta mietti.
Samin käytös Annaa yhä enemmän nöyryytti. Hän tunsi niin selvään oman rikollisuutensa, että mieli hävetä poikaansa. Ja hänen mieleensä laskeutui niin poikaansa palveleva tunne, että hän olisi ollut valmis tekemään, vaikka Sami mitä olisi käskenyt.