Tuolla oli muuan tyttö, joka toisen kanssa kantoi korkealta lautatapulilta alas lautoja. Se oli Ryypärin Saana. Tunsihan Sami sen hyvin: muutaman työmiehen tyttö, mutta isä jo aikoja sitte kuollut. Se Ryypärin Saana oli sievä tyttö, sanoivat kaikki. Posket olivat verenvärikkäät, huulet ohuet ja vartalo muuten hoikka, ei ollut vatsa iso ja laukkuna ruumiin etupuolella niinkuin useimmilla muilla täällä työssä olevilla vaimoihmisillä.
Sami tyttöä mielellään katseli. Ja se oli liikkeissäänkin niin rohkea; oli hameensakin vetänyt niin ylös. että valkoiset, täyteläiset pohkeet kuulakkaina paistoivat, avojaloin kun oli. Kun se aina käveli ylös kaitaista lankkua tapulin päälle, paistoivat pohkeet vielä enemmän. Se Samia kiihotti. Hän ei voinut toviin aikaan katsoa muuta kuin tyttöä. Ja kun tyttö näki Samin häntä katsovan, alkoi hän hieman keikailla ja nauraa kumppalilleen.
Päivä päivältä vakautui Sami siinä ajatuksessaan, että täällä työssä olisi paljon parempi olla kuin siellä "isossa koulussa". Sami tunsi, että näitä hän ei ollut huonompi. Tähän luokkaan hän oikeastaan kuuluikin, vaikka häntä väkisellä koetettiin sysätä toisiin kerroksiin, ylempiin ilma-aloihin, joissa kyllä oli hyvä olla, kun niihin kerran pääsi. Mutta siipisatojen ei ollut hyvä niihin yritelläkään. Mutta nyt oli jo myöhäistä jäädä näihin oloihin. Eteenpäin täytyi rynnistää, kun kerran oli joutunut niin pitkälle…
Kun päivälliskello soi, niin riensi Sami muiden muassa muutamaan lautaseen majaan, missä eväskontit olivat ja missä aina joukolla syötiin päivällistä kaikellaisten juttujen sitä höystäessä. Jos yksi sanoi sukkelasti, niin toinen vielä sukkelammin. Sitte naurettiin ja keksittiin aina jotain uutta.
Tämä puhe oli Samista paljon mieluisempaa kuulla kuin puheet siellä luokalla koulussa haaleista ja muista semmoisista, joissa hän ei ikinä ollut ollut. Mutta tätä puhetta hän oikein tajusi ja nauroi sille, vaikka se oli väliin raakaakin. Vaan ei täällä auttanut ujostella ja punastua, ja mitäpä sitä miehenpuolen tarvitsikaan, kun eivät liioin naisetkaan sitä tehneet. Joku vanhempi vaimoihminen säesti vielä karkeuksia mukaan.
Oli sitte muuan lauantaipäivä ja jälkeenpuolinen. Kovasti satoi, niin raskaasti, ettei saattanut yhtään olla ulkona pakalla. Vanhemmat miehet menivät kotiinsa, mutta nuoremmat tuonne lautaseen majaan pitämään sadetta ja odottamaan, että ehkä se vielä illan päälle selkeäisi. Ja niin tekivät useat tytötkin.
Siellä ensin juteltiin ja kisattiin. Mutta sitte alkoi eräs esittää, että eikö panna olueksi. Ja pian seurasi sitä esitystä useimpien myöntymys. Sami ei puhunut mitään. Aina kun muut olivat alkaneet olutta hommata, oli hän kääntänyt niille selkänsä.
— Eikös Tihinen panekaan rahaa? kysyi Samilta rahojen kerääjä.
— En minä… en minä pidä oluesta. Se on niin pahaa, ja Sami samalla sylkäsi vahvistaakseen puhettaan oluen pahanmakuisuudesta.
— Missä se lapsi on olutta maistanut? kysyi eräs parissa kymmenissä oleva nuori mies.