Ja nyt seurasi yleinen nauru. Samilla sähähtivät veret korvan lehtiin asti. Hän kaivoi esiin kukkaronsa, viskasi kokoojan lakkiin markan ja katsoi vihaisesti ympärilleen. Mutta kaikki olivat jo heittäneet nauramatta ja kokooja teki lähtöä oluttehtaaseen, mikä oli lähellä, parin suuren korin kanssa.
Kohta tulikin olutta ja innokkaina pojat asettuivat sen ääreen. Samille työnnettiin avattu pullo. Mutta Sami antoi sen olla koskematta. Nuo toiset laskivat pullon suustakin menemään olutta mahaansa niin, että se silmissä pullosta väheni.
Muutamat katsoivat nauru silmällä Samia. Sami ymmärsi sen pilkaksi, mutta pulloonsa hän ei koskenut. Muutamat pojat antoivat tytöillekin. Jotkut eivät huolineet, mutta useammat ottivat. Eräs tarjosi kahvikupilla Ryypärin Saanallekin. Ja Saana otti. Se teki pahaa Samille ja hän lähetti Saanaan varottavan silmäyksen. Mutta ei sitä Saana näkynyt ymmärtävän, koska joi kahvikupillisen vielä eräältä toiseltakin pojalta.
Mutta jo alkoi joku Samia ilmikuuluvasti pilkata. Mitä ne puoliherrat tunkeuvat työmiesten pariin, äänteli hän röyhkeästi keskilattialta olutpullojen äärestä selkänsä takaa Samille. Samia se syvästi loukkasi. Hän otti eväskorinsa, jätti pullonsa juomatta, ja lähti ulos rankkaan sateeseen. Joku ivallinen naurahdus kuului perästä.
Sami käveli ensimmäiseen laivasiltaan ja lähti höyrypurrella kaupunkiin. Siinä höyrypurren penkillä istuessaan mietti hän, että hän riippuu kuin muinainen Absalon tukasta taivaan ja maan välillä. Taivas on tuo herrasluokka, jonka hyvin luudittuun ja lämpimään uuniin häntäkin, likisattua, koettaa tuo "iso koulu" sysätä; maa tuo työmiesparvi, jonka tuhkaseen pesään hän kyllä hyväksyttäisiin, kun olisi ensin rypenyt itsensä sen noessa ja tuhassa. Mutta tämmöisenä nyt hän ei kuulu kumpaankaan. Hän on noita yhteiskunnan orpoja, jotka eivät tunne itseään kotiintuneeksi mihinkään säätyyn, joilla kaikki muu on aina jossakussa suhteessa vierasta paitsi oman sydämmen ikävyyden ja kodittomuuden lyönnit. Kummalliseen asemaan hän onkin joutunut: ei herraslapsi eikä rehellisen työmiehen jälkeläinen, vaan siltä väliltä. Ja tuo välillä riippuminen ei ole helppoa, ei vaan, siinä on yhteiskunnallisen orvon täysi taakka.
Ja ajatellessaan noiden työmiesten äskeisiä karkeuksia tunsi hän kovaa suuttumusta. Niin ne olivat raakoja ja pistokkaita ja sydän tyhjä kaikesta hienoudesta. Syvempi ihmisyys oli heissä vielä heräämättä, tuhkan alla, minkä harmahtava karkeus kuulsi heidän jokaisesta sanastaan, ikäänkuin hienona säädyttömyyden tomuna laskeusi koko heidän ympäristöönsä. Miten hän oli heidän parissaan siksikin voinut viihtyä! Ja vielä itseään uskotellut, että hänenkin olisi parasta olla niiden parissa, niiden toverina, niiden ystävänä — hyi!
Äärimmäisiin jyrkkyyksiin ajautui tuossa suuttumuksen siivöittäminä hänen ajatuksensa. Ja hänen sysinen mielialansa ikäänkuin vahvistui ympäröivästä ilmasta. Taivas kun oli harmaa kuin vanha hursti ja vuoti suuria vesinoppia, mitkä pudotessaan purren rasvattuun koneeseen säilyttivät eheytensä. Koko ilmassa oli raskas vaikutus eikä sen raskautta huojentanut edes tuulen virkistävä leuhaus. Kaikki oli harmaata, halutonta ja nukkuvaista.
Päästyään kotiinsa asettui Sami muutaman kirjan ääreen muutettuaan ensin kuivia päälleen. Siinä hänen akkunapielessä istuessaan ajoi hevonen kartanoon. Siitä laskeutuivat alas konsulinna ja Svea väljissä, ulkomaisissa sadetakeissa ja levitetyissä sateenvarjostimissa. He tulivat kesämajaltaan käymään kaupunkiin. Svean näkeminen nyt ikäänkuin löi viimeisen iskun siihen naulaan, minkä kärjen tämä päivä oli suunnittanut hänen sydämmeensä. Nyt se oli kokonaan sinne työnnetty ja se karvasteli kuin lääkärin veitsi.
Ajattelemastakin Sveaa oli hänen jo täytynyt luopua. Svea oli hänelle kylmä ja hänenkin rakkautensa Sveaan oli jo alkanut jähtyä, kun se esine, johon hänen ensi lempensä säteet olivat keskittyneet koko nuoren voimansa lämmöllä, oli rautaa, jota lietsomaan tarvittiin toista tulta kuin hänen lempensä tuli. Mutta aina joskus, varsinkin alakuloisina hetkinä, leimahti tuo lemmen kipinä tuhastaan hänen Sveaa nähdessään ikäänkuin lisäpainona jo olevaan taakkaan. Ei se silloin virvoittanut, vaan aina lisää lannisti niinkuin elämän riemujen muisto kuolevaa.
Konsulinna ja Svea menivät sisälle. Ja vähitellen alkoi hiiltymään Samin Svea-muistelut, muistot entisistä lapsuuden riemuista, leikeistä ja ystävyydestä. Ajatus tungeksimalla tunki takaisin nykyaikaan ja kun se sinne pääsi, taittui kuin palanut kärsi hänen ensi lempensä omasta voimattomuudestaan. Mitä hän Sveaa ajattelikaan —? Kaikkihan oli turhaa hourailua, haavetuskaa ja sydämmen kipua…!