— Mutta minä en anna penniäkään, ell'et ala papiksi lukea, sanoi vaari varmaan ja lujasti kuin olisi lapiolla tyyneesti asettanut viimeisen leivän uuniin ja sitte pistänyt pellin kiinni yhtä tyyneesti ja tasaisesti.
— Minäkö papiksi? En koskaan —!, oli Risto huutanut lähtiessään.
Ja hän tuli vihaisena kotiinsa, viskasi lakkinsa jonnekin syrjään, paneutui pitkälleen sohvalle ja sanoi:
— Äiti! Tuo teidän isänne on lurjus. Minä en tästä lähtien tunnusta häntä enää sukulaisekseni. Hyi! Hän on puistauttava kuin sillit hänen puotinsa tynnyrissä. Hän on —, niin hän on sanalla sanoen lurjus.
— Etköhän nyt silti liiaksi parjaa? Jumala sen tiennee, eiköhän hän liekin oikeassa.
— Äiti! Tekin? Mistä se ukko näitä asioita ymmärtää? Ei niin mistään! Olisi edes päivänkään ollut koulussa.
— Mutta näkee sitä elämässä paljon syrjästäkin.
— Tekin olette niin pelkuri, niin saamarin pelkuri! Enkä minä tahdo vaarilta kopeikkaakaan, en killinkiäkään. Pitäköön markkansa! Ne ovat homeessa ja liekö, tuo niitä rehellisesti ansainnutkaan.
— Mutta millä sinä luet? Ei suinkaan minulla ole antaa.
— Kyllä nerokas mies saapi. Minä puhallan kultaa kouristani, noin kämmenistäni. On maailmassa kultaa, mutta ei niinkään kykyä.