Sitte muutamana päivänä tuli hänen luokseen hirveän äkäisenä eräs kaupungin räätäleistä. Ja hänen käyntinsä päättyi siihen, että hän vei mennessään herra Agikselta päältä hänen uuden muodikkaan pukunsa. Nyt otti äitikin hänet lujemmalle. Mutta sitte eräänä iltana hän lähti ulos eikä enää palannut. Sinne hän oli jättänyt huoneeseensa purkkinsakin isännättömiksi ja tuon melankoolisen lautalaatikon. Risto työnsi suutuksissaan purkit ja muut resut lautalaatikkoon, niin hengenvaarallisia kuin ne olivatkin, otti ikkunasta siihen liisteröidyn paperin ja painoi sen liistereineen ilmoituksineen laatikon kylkeen ja muutamana pimeänä iltana kuletti laatikon asiaankuuluvilla tiedonannoilla poliisikammariin. Sinne se jäi, mutta miehestä ei kuulunut sen enempää kuin että hän oli muutaman överstin poika ja ollut ennen teknillisen koulun oppilaana, mutta että kotonsa oli hänet hyljännyt.
Silloin saivat huoneet taas olla tyhjinä. Koko ympäristö kidutti äitiä päivä päivältä. Hän olisi jo mielellään lähtenyt pois koko kaupungista, mutta vuoden vuokrasopimus pidätti. Outo hän oli kaupungissa, ei tuntenut sen oloja ja tapoja ja sentähden hän ei voinut menestyä.
Vielä sai äiti asukkaikseen toisia: konttoristeja, virkaheittoja ja palkattomia, jotka syötyään aikansa näkivät paraaksi jättää maksamatta. Lopullinen tieto, minkä hän useastakin kuuli sitte, oli se, että nyt ovat jättäneet kaupungin. Äiti istahti silloin itkemään, mutta Risto puri hammastaan.
Seuraavan kesän loppupuolella oli mennyt sekä äidin säästö tuhat että Riston viisisataa markkaa. Eläneet he nyt olivat melkein vuoden pääkaupungissa ja Risto saanut hyvän alun luvuissaan. Mutta kun he sitte molemmat tulivat kohti pohjoista kotiaan, oli heidän käsityksensä Helsingin ruokavieraista kokonaan vastakkainen kuin heidän sinne mennessään.
"Muffa" veret laihoilla poskillaan pauhasi, että niinhän hän oli ennustanutkin. Mutta ei uskottu häntä, mentiin vain sinne.
— Joko nyt oot päässyt tuon pojan tuumien perille?, ärhenteli hän äidille.
Taloonsa hän otti heidät asumaan, sillä äiti saisi alkaa pitää huolta kaupasta. Ja mihinkäpä se Ristokaan meni. Hänet otti vaari luokseen asumaan melkein samoilla tunteilla kuin pelkuri ottaa verimadon ikeniinsä. Ensi viikkona ei hän puhunut mitään Ristolle, katseli häntä ilkeästi syrjäkareittain ja koetti pysytellä loitolla hänestä. Äidin asema oli talossa kuin hienosen lastun kahden järeän myllykiven välissä.
Salaa ukolta koetti hän taivuttaa Ristoa kääntymään papin uralle, niin ukko leppyisi ja antaisi rahojakin. Risto ei kieltänyt, ei myöntänyt, kulki hajamielisenä päivät pitkät, eikä hänkään etsinyt ukon seuraa.
Itsekseen hän mietti papiksi rupeamista. Mielikuvituksessaan puki hän itsensä mustaan, polviin ulottuvaan papin takkiin ja valkoiseen kaulahuiviin. Niin — pianhan tuon puvun voisi hankkia itselleen: pian papillisen opinarvon. Mutta, entäs papin sydämmen? Mistä sellaisen mielen hän saisi, että itse täydellä vakaumuksella uskoisi ja voisi muita saattaa uskomaan yliluonnollisia. Se ei ollut luettavissa, ei ostettavissa. Se oli lahja niille, joilla se oli, jostain hänelle tuntemattomasta maailmasta. Leivän tähden alkaa lukea papiksi, häntä kauhistutti.
Oli ollut aika, jolloin hän oli ollut jyrkkä jumalankieltäjäkin. Se oli tuossa koulun viime luokilla, jolloin lapsuuden viimeiset ja vitkaimmat jätteet olivat hänestä irtautuneet. Umpeen oli painunut viimeinenkin hatara jäännös uskonnollisuuden läpitunkemasta lapsuudesta, jolloin äiti oli opettanut häntä rukoilemaan. Ja miten palavasti hän oli rukoillut Jumalalta isää eloon, kun vainaja tönkkänä ruumiina nostettiin jäävedestä horneaan huoneeseen ja häntä koetettiin henkiin virvoittaa! Hän oli itkenyt ja vapissut ja rukoillut. Ja miten hän lapsena oli rakastanut Jumalaa persoonallisella rakkaudella, koonnut hänelle erityistä joululahjaakin, minkä hän sitte jouluna kirkkoon mennessään oli pannut "säästölaatikkoon köyhille" kirjakaupan puodin oven kupeessa!