Näitä hän nyt muisteli ja koetti kasvattaa sydämmeensä uuden uskonnollisen elämän itua. Mutta noita lapsuuden yleviä uskonnollisia tunnelmia ei hän enää saanut kodittumaan sieluunsa. Niitä ei voinut tekemällä tehdä. Kyllä hän voi erityisellä nautinnolla lukea "Vuorisaarnan" ja "Jeesuksen hyvästijätön opetuslapsilleen", mutta vain sentähden, että niissä oli niin paljon runollista lämpöä. Kun äiti joka ilta vuodetta hänelle valmistaessaan sanoi "Jeesus siunaa", kuulosti se Ristosta joltain taikasanalta, jota tuskin äiti itsekään ajatteli. "Muffan" jumalisuus ei ollut elävää, siitä oli Risto olevinaan varma.
Kaiken tuon tähden se lämmin uskonnollinen tunnelma-elämä, jossa hän väliin lapsena oli oikein uimalla uinut, ei enää palannut häneen. Se tuntui paenneen ijäksi pois samaten kuin se ihana satumaailmakin, jossa hän lapsena oli elänyt hiiloksen hohteessa ikäistensä parissa. Elämä oli varistanut sen niinkuin uskonnollisuudenkin.
Lopulta turvautui Risto hiljaiseen yksinäisyyteen. Hän viihtyi luonnossa ja koetti sen monemmoisissa ihanuuksissa oppia tuntemaan Jumalaa, sillä omissa teoissaanhan pitäisi Luojan välittömämmin ilmestyä. Hän käveli kauvan yksinään etäällä meren hiedikkorannalla, kuuli aaltojen kohinan korvissaan, tunsi niiden vilvottavaa koskettelua hiestyneissä jaloissaan ja katseli ihastellen laineiden yhtäjaksoista johdonmukaisuutta. Hän hautautui metsän synkkään syliin, tarkasteli eri puulajien kaavamaista samankaltaisuutta, vertaili lintujen lauluja ja miten samoilla marjoilla oli samallainen maku. Hän lepäili etäisten ahojen kukkaisilla rinteillä, tutki niiden kasvistoa ja uuvutti itsensä niiden tuoreeseen tuoksuun. Miksi kaikki oli noin kuin se oli, siihen luonnontieteet tiesivät hänelle vastata. Jumalaa ei hän niiden takaa löytänyt.
Muutamana suviyönä pakeni hän kalmiston rauhaan rukoilemaan isän haudalle. Tämä hauta oli äidin lempipaikka ja joka kesän alussa hän sitä laittoi, istutti siihen kukkasia, kävi niitä kastelemassa usein ja hoiti niitä yhtä huolella kuin monikymmenvuotista mustaa juhlapukuaan. Kirkkomaan tyyni rauha vallitsi kaikkialla, jokainen hautakivi kertoi kuolemasta. Haudoilla kasvavat kukat vain tuoksuivat nuoruutta ja elämää.
Risto istahti syvissä mietteissä isän haudan luona olevalle penkille. Hänen päällään oli musta puku ja kasvoilla vakava väsymys. Hän istui siinä kauvan, sillä mikään ei häntä herättänyt mietteistään. Ja siinä hän rukoili, että Jumala todella ilmoittaisi itsensä hänelle. Sanoja ei ollut paljon, mutta ne olivat syviä ja ne putoilivat vitkaan hiljaisina hänen huuliltaan. Yö ne kuuli, mutta ei Jumala. Mitään vastausta rukoukseensa ei Risto tuntunut saavan. Ei se häntä virkistänyt. Toiveissaan oli hän nytkin pettynyt.
Kuitenkin tahdottiin häntä rupeamaan papiksi, sen olemassaolon julistajaksi, jota hän ei itsekään tuntenut eikä päässyt tuntemaan parhaimmallakaan tahdolla. Äitikin niin tahtoi. Mutta Risto antoi sen hänelle anteeksi. Ja lopputuumailuissaan tuli hän siihen päätökseen, että hän on papiksi liian intohimoinenkin ja kiihkoilija. Häneltä puuttuu peräti se jumalallinen tyyneys, mikä oli pääominaisuus hänelle, joka asetti myrskyn ja rajuilmat. Kylmä maallinen laki se häntä taltuttaa ja asianajajan toimessa saa hän tyhjentää kaiken väittelytaitonsa. Hän aikoi seurata omia taipumuksiaan.
VII.
Suoman isä, konttorinhoitaja Molin, oli päättänyt siirtyä perheineen Amerikkaan. Hänen asemansa oli käynyt ikäväksi kotimaassa ja Amerikkaa oli hän aina pitänyt mielikuvituksessaan sinä toivojen maana, missä ei ole mikään liian rohkeaa. Siellä on tilaisuutta yritteleväisyydelle ja siellä on luonto auliimpi palkitsemaan työntekijää. Tuolla Lännen suurilla ruohomailla uskoi hän onnensa kukan istuttavansa pehmosempaan multaan, jossa se on puhkova uusia silmuja ja syöttävä juuriinsa uuden elämän voiman. Hän aikoi ryhtyä Amerikassa maanviljelykseen, ruveta farmariksi. Köllerin palveluksesta oli hän joutunut pois vanhan Köllerin kuoltua. Vielä lisäksi oli hänen nimensä joutunut ilkeiden huhujen esineeksi. Ihmisillä oli paljon puhumista hänestä ja asiata katseltiin puolelta jos toiseltakin.
Hänen poikansa olivat huonosti onnistuneet koulussa ja olivat nyt apteekkipalveluksessa. Siinä toimessa saisivat ne edullisia paikkoja Amerikassa. Suoma oli käynyt kotikaupungissaan naisten käsityökoulun ja siellä saadulla taidollaan uskoi hänkin Amerikassa jotain ansaitsevansa. Kaikilla heillä oli toivoja ja uusia harrastuksia. He olivat koettaneet niitä oikein tekemällä tehdä, sillä ihmisten kylmä pilkka oli heitä viime aikoina ympäröinyt.
Noita huhuja oli kuullut Ristokin, mutta ei hän niitä uskonut tai paremmin sanoen ei tahtonut niitä uskoa. Suomaa ei hän ollut tavannut hyvään aikaan ja siitä hän epäili kyllä perheessä jotain erinomaista tapahtuneen. Köllerin palveluksesta tiesi hän Molinin olevan poissa, mutta uskoi hänen itsensä eronneen, nuori Köller kun yleensä oli tunnettu kelvottomaksi mieheksi.