Mutta muutamana iltana sai Risto kirjeen Suomalta, jossa hän pyysi Ristoa tulemaan määrätyllä ajalla kaupungin ulkopuistoon hyvästeille, sillä hän seuraavana päivänä lähtisi — Amerikkaan. Risto hämmästyi. Hän kulki huoneessaan, mietti ja kulki odottaessaan määrättyä aikaa. Kirje oli aivan lyhyt; ei se selittänyt mitään. Pitäisikö heidän erota —? Sekin vielä lisäksi tulla kuorman päälle hänelle!
Tuumailuissaan sai Risto lopulliseksi päätökseksi sen, että hän esiintyy reippaana ja huoletonna. Sellaisesta käytöksestä Suoma kuitenkin pitää ja tämä ilta voi olla aivan ratkaiseva heidän suhteessaan. Risto oli jo tullut siihen elämänkokemukseen, että naiset varsinkin, sellaisella parhaiten voitetaan. Ja kun vain jaksaa esiintyä sellaisena, niin se on parasta, mitä voi elämässä omaksi onnekseen tehdä.
Huolekkaana, mutta silti iloisuutta teeskennellen meni Risto kaupungin ulkopuistoon. Hän tapasi siellä heidän lempipaikallaan Suoman nyyhkimässä nenäliinaansa syrjäisellä penkillä. Suoma ei vielä häntä huomannut. Hän jäi pehkon siimekseen. Ja piilopaikastaan katseli hän Suomaa kuin näyttelijätärtä teaatterilavalla jonkun suuren murhenäytelmän jännittävimmässä kohtauksessa: sydän kovasti lyöden ja hengitys ahdistuneena kohtauksen välittömästä vaikutuksesta. Hän voi hyvin tarkastella Suomaa, joka oli puettuna mustaan vaatteukseen. Suoman silmissä helmeili kirkkaita kyyneleitä ja niiden tummissa terissä oli itkun verho. Rinta, täyteläinen ja pyöreä, eli ja hän nojasi väsyneesti selkäänsä penkin nojaa vasten. Leningin korkea kaulus esitti silti hartiat vielä voimakkaampina ja suupielten päättävät viivat veti itku kaksinkertaisiksi! Otsatukka oli huolella käherretty ja pitkä palmikko lepäsi etupuolelle heitettynä leveällä silkkinauhalla solmittuna helmassa. Hänen varjonsa kuvastui auringon paisteessa kokonaisena hiedikkoon ja se oli kuin tumma piirros jostain sadun prinsessasta, joka on eksynyt korpeen peikkojen pariin ja nyt itkee huolensa yksinäiselle metsälle.
Suoma katsoi kelloaan. Hän kohousi hopusti ylös, oikasi pukuaan, laittoi hattuaan ja kuivasi huolella kasvonsa. Veti sitte pari syvää henkäystä keuhkoihinsa tuoretta ilmaa ja lähti kävelemään.
Samassa kohosi Risto piilopaikastaan. Suoma kovissa ajatuksissaan säikähti häntä, mutta tyyntyi pian, naurahti ja sanoi:
— Sinä olet nähnyt kaikki, nähnyt minun heikkoudessani?
— Onko se pahoin?
— Ei silti. Mutta itse asiassa minä vihaan kyyneleitä.
— Et usko, Suoma, miten kaunis sinä olit tuossa surressasi!
— Tahdotko tulla tänne vielä istumaan? Tämä paikka on niin yksinäinen ja hiljainen ja puiden ympäröimä. Ei kai tuolla puistossakaan ole ketään kävelijöitä.