— Enhän minä nyt yön selkään… Tässä on raha, puhui Asko ääni värähdellen.
Ajuri sipasi huoletonna kuin kyytipalkan vanhalla tottumuksella setelin taskuunsa. Mutta Asko istahti tuolille eikä osannut sanaa puhua.
Mitä oli silti olo siellä maalla tähän tällaiseen verrattuna, mietti hän. Olihan Kaakkurissa toki aina katto pään päälle, ruokaa nälkään ja ystävällistä leikinlaskua kauppaa tekevien suussa.
— Pitääkö minun huomenna mennä pois? kysyi Asko ontosti painaen silmänsä lattiaan, sillä hän pelkäsi joutuvansa itkun valtaan.
— Kun maksanet, niin ole tuota vielä! Mutta ymmärräthän itsekin, että tässä täytyy pitää puolensa. Kalliit hyyryt, puu kallis, vesijohto kallis, alkoi eukko puhumaan, sillä hänellä oli vähän enemmän sääliä Askoa kohtaan kuin ajurilla itsellään.
Ajuri lähti ajoon eikä puhunut luotuista sanaa. Se oli yksi niitä pääkaupungin roistoja, jotka kulkevat vapain jaloin, vaikka monesti harjoittavat suurempaa epärehellisyyttä kuin nälkäänsä leivän varkaudesta kiinni joutunut luudankauppias.
Isännän mentyä alkoi Asko lähemmin pakinoida eukon kanssa. Kesken kaikkea puhetta tokasi se kuin olisi yht'äkkiä arvoituksen selityksen keksinyt:
— Mene huomenna Samaroffin rouvan luo!
— Mikä se on se?
— Upporikas ontuva rouva. Raajarikko mutta hyvin auttavainen.