Kaunosielu.
Pastori Roos makasi ruumiina työhuoneensa viereisessä suuressa salissa, joka nyt oli heitetty kylmille. Puhtaat, lumivalkoiset lakanat salin ikkunoissa ilmaisivat ohikulkijoillekin tuonen tylyn viikatemiehen käyneen tuossa rauhaisassa talossa, josta ei koskaan kuulunut mitään melua ja jonka näkemisestä jo hurskaat ihmiset tunsivat sielussaan tyyntymistä. Ja itse talo oli heille ollut niin rauhoittava lepohetkien vierailupaikka kuin lämpöinen äidin helma pikkupalleroisille. Siinä talossa he saivat ajatuksensa sopusointuun, siinä heitä ylensi hengellisiin tunnelmiin talon ilmakin, jossa oli jotain pyhää, selittämätöntä hartautta, ikäänkuin kirkossa. Pastorin ylevä uskonnollisuus se sai aikaan tuollaisen vaikutuksen ympäristöönsä. Kun pastori liikkui heidän parissaan siellä pehmeillä askeleilla yksinkertaisten, vanhanaikuisten huonekalujen keskellä, jotka aikoinaan olivat olleet piispan omia, samoin kuin koko talokin — pastorin rouva oli ollut piispan tytär — niin oli hän kuin entisen ajan hurskas apotti luostarissaan, joka tarjosi kaikille särjetyille sydämille lohdutusta, rauhattomille rauhaa, hurskaille puhdistavaa vierailua.
Pastorilla oli vain kaksi lasta: tytär ja poika. Niiden äiti oli kuollut aikoja sitte. Lapset olivat jääneet jo pieninä ilman emon hoivaa. Olivat saaneet kasvaa vähän omin päin, sillä se heikkous oli ollut pastorissakin, että hän liiaksi hellitteli lapsiaan. Poika Runo oli ylioppilas ja oli ollut nyt jo pitemmän aikaa pääkaupungissa yhteen menoon. Hän oli noita "kaunosieluja", jotka elostelevat ja olostelevat miten parhaiksi näkyy, kuvitellen itseään neroiksi, paremmiksi kaikkia muita ihmisiä. Tytär Aina oli pysynyt isän aatteille uskollisena ja ollut hartain opetuslapsi tuon pidetyn mestarin, isänsä, jalkain juuressa.
Viime ajat oli pastori saanut elää aivan erillään omaisistaan, kun tytärkin oli joutunut naimisiin. Hänellä oli ollut taloudenhoitajana Maiju-niminen palveluspiika, joka jo nuoresta tyttölepakosta oli ollut talossa ja nyt viime aikoina rohkeana kulkenut talon jokaisessa sopessa avainkimppu kupeillaan kuten emäntä ainakin. Hän oli sievonen tyttö, puhdasverinen, silmissä kostea verho ja vartalo erinomaisen suhteellinen. Nyt hän odotti tätinsä kanssa pastorin lapsia tulevaksi kotiinsa hautaamaan isänsä ruumista. Pääkaupungista sen "nuoren herran" pitäisi tulla ja Aina-rouvan kaukaa maaseuduilta monien metsien ja monien järvien takaa. Hän oli jo ennen pastorin kuolemaa lähtenyt matkaan miehineen, nähdäkseen isänsä vielä elävänä, mutta se toivo oli nyt pettynyt. Kylmän kankean ruumiin hän tullessaan tapaisisi.
Seuraavana aamupäivänä ajoi ajurin hevonen pihaan ja reestä kohousi ylös hienosti puettu "nuori herra", Runo Roos, "kirjailija", joka arvonimi oli hänen nimikorteissaan. Maiju vaaleni ja punastui, sydän löi hänellä kovasti ja huulia nyki, kun hänen piti mennä eteiseen Runoa vastaan.
Runo astui sisälle huoneisiin kuin teaatterin rappuja välinpitämättömästi. Hän tervehti Maijua kädestä puristaen, joka niijasi ja oli hätääntynyt. Runokin näki paraaksi tehdä tervehdyksen niin lyhyeksi kuin mahdollista. Hän meni isänsä työhuoneeseen, heitti huolettomasti turkkinsa, lakkinsa ja hansikkaansa nahkasohvalle, josta niitä Maiju alkoi korjata viedäkseen ne eteiseen.
— Täälläkö salissa isä-vainajan ruumis on, kysyi Runo.
— Niin, vastasi Maiju luoden alas kosteat, härmäiset silmänsä.
Runo avasi salin oven, näki avatussa ruumisarkussa isänsä ruumiin jo valmiiksi hankittuna. Mutta ruumiin liitukasvot häntä hermostuttivat ja vähän arkaillen astui hän ruumiin viereen.
— Kaipasiko isä minua?