— Vielä kuollessaan hän kohousi ylös vuoteelta, ojensi käsiään ja huudahti: Runo! Runo!
Runo tunsi äkillistä mielenliikutusta. Hän muisti, että juuri sillä hetkellä kun hänen saamassaan sähkösanomassa oli sanottu isän kuolleen, hän oli istunut muutamassa pääkaupungin ravintolassa hauskojen toverien seurassa sikaaria poltellen, likööriä ja kahvia ryypiskellen. Oli hän jo ennen saanut kirjeen, jossa oli sanottu pastorin sairastavan, mutta miksikään kuoleman taudiksi ei Runo tuota sairautta ollut uskonut. Sentähden ei hän ollut siitä sen enempää välittänyt.
Mutta nyt hän tunsi silmänsä käyvän kosteiksi, toimitti Maijun pois huoneesta ja itki nenäliinaansa monen pitkän vuoden takaa. Mutta kun hän huomasi Maijun eteisen oven raosta tarkastelevan häntä, häpesi hän kyyneleitään, kuivasi silmänsä ja otti huolettoman ryhdin. Sitten palasi hän isänsä työhuoneeseen, istahti suureen keinutuoliin ja alkoi soutamaan siinä, miettien, että isä olikin mennyt hautaan vain tavallisen luonnonjärjestyksen mukaan, sillä hän olikin jo vanha mies. Ja hänen onnistui viihdyttää omantuntonsa ääni, joka äsken oli pusertanut syntisen elämän kyyneleitä hänen silmistään. On joutavaa tunteellisuutta täyden miehen itkeä kuuskymmenvuotisen papin ruumiin ääressä, olipa se sitte vaikka oma isäkin…
Hän nousi kävelemään huoneessa, huomasi kirjeen kirjoituspöydällä ja alkoi sitä lukemaan. Se oli sisaren käsialaa, kirjoitettu kaukana maalaispappilassa. Kirjeessä oli tuon tuostakin tahraisia kohtia; ne olivat kyyneleiden jälkiä, joita kirjoittajalta oli tipahdellut kirjeeseensä. Ne tekivät tuossa äytelässä uskonnollisessa kirjeessä saman vaikutuksen Runoon, maailman mieheen, kuin rasvapilkut kirjan lehdillä puhtautta rakastavaan.
Runo heitti kirjeen luotaan ja syventyi kokonaan toisiin ajatuksiin. Perinnön toiveet olivat häntä matkalla lämmittäneet ja ne veivät hänen ajatuksensa uusille tolille. Hänellä olivat kovasti huonot raha-asiat, velkoihin hän oli aivan uppoamassa… eikä ollut enään luottoa…
Ja siinä laskuja tehdessään joutui jo Runo aivan arkituulelle. Mitenkähän paljon arviolta isä oli jättänyt? Olikohan olemassa testamenttia? Samassa toi Maiju kahvia.
— No, Maiju on yhtä sievä kuin ennenkin, puhui Runo, sanoakseen jotain.
Maiju laski sukkelaan pöydälle tarjottimen. Veri purppuroi hänen poskiaan ja hän meni kiiruusti pois kuin olisi ollut tulta hänen kantapäillään. Hän pakeni kiusaajaa, tuota ääntä, joka kerran oli hänet pettänyt ja joka nyt taas pani hänen ruumiinsa vienosti vapisemaan.
—… Seikkailuita niitä oli monenmoisia entiseen aikaan tuon tytön kanssa. Kerrankin iltahämärässä, kun hän oli lämmittämässä kamarini uunia, suutelin häntä… ja huoneessa oli ylt’ympäriinsä pimeä, ainoastaan uunin kohdalla pureva hohde… Omasta ja hänen välistänihän, yhdistämällä siihen muutaman toverini seikkailut, sain aiheen tuohonkin kirjaani "Luvaton rakkaus". — Hyi kun minulla on syntiset ajatukset isän ruumiin kupeella!
Näin jatkoi Runo ajatuksiaan särpiessään kahvia, joka hänen suussaan ei maistunut millekään. Siinä tuli hän katsahtaneeksi peiliin ja hän hymähti puoliääneen surunvoittoisesti: