— Hiukset lähtevät, otsa käy kaljuksi ja — ja sydän kylmenee…
Runon äiti oli kuollut jo hänen pienenä ollessaan. Isän kanssa oli hän ollut viime vuodet kylmissä väleissä. Kotonaan ollenkaan käymättä oli hän elänyt viimeiset kolme vuotta Helsingissä hienostellen — tyhjäntoimittajana. Olihan hänellä muka takanaan jo työ, mihin hänen tulevaisuutensa perustuu — toista sataa pientä sivua sisältävä kaunokirjallinen tekele. Hän oli elänyt ja nauttinut ylpeänä viime kuosien mukaisessa puvussa ravintoloissa, teattereissa, konserteissa ja esplanaadeilla. Siinä oli hänen viimeisen kolmen vuoden elämänsä, johon sisältyi viiden tuhannen markan velka, lukuunottamatta isän anteja. Pastori-vainaja oli kirjeissään usein maininnut hänelle miehestä, joka rakensi asuntonsa juoksevalle hiedalle, mutta hän oli vain nauranut "uskon fraaseille". Hänen sisarensa Aina oli joutunut naimisiin vuosi toista takaperin apulaispappi Cajanukselle. Heistäkin tiesi Runo vain sen verran, että he molemmat olivat hihhuleita. Muita lähempiä sukulaisia ei hänellä ollutkaan. Sisar ja lanko pitäisi nyt kohta saapua, hekin hautajaisiin. Aralla vastenmielisyydellä odotti Runo sisartaan, sillä se oli hänen mielestään aina ollut liiaksi tungetteleva ja itkeä vetisteli asioille, jotka eivät sitä ansainneet.
Runo alkoi koetella laatikoita, olisivatko ne auki. Tuon testamentin olemassa olo poltti hänen sormiaan. Vaistomaisesti hän tunsi, että sellaisen pitäisi olla, sillä isä oli kaikissa asioissa turhan tarkka. Mutta avonaisiinko laatikoihin se olisi sitä pannut? Runo heitti koko etsimisen sikseen, sillä avaimista ei hän välittänyt tietustaa Maijulta.
Samassa särki hänen korviaan suuren aisakellon hoilottava soitto ja isonpuoleinen reki vieri kartanoon. Siinä reessä oli kaksi olentoa eli paremmin sanoen kaksi suurta vaatemyttyä, joiden yläpuoli oli pakkasen luomassa lumihuurteessa. Runo arvasi keitä tulijat olivat, mutta niitä vastaan mennä ei hän katsonut maksavan vaivaa. Hän otti rintataskustaan pääkaupunkilaissikaarin, sytytti sen, laittoi silkkistä kaulahuiviaan ja otti itselleen huolettoman asennon kirjoituspöydän takana.
Eteinen oli kohta täynnä ääntä ja tuossa tuokiossa aukeni ovi, jolloin Runo nousi seisoalleen ja kerkesi juuri paraaksi päästä pystyyn, kun sisarensa lensi hänen kaulaansa ja halaili häntä huurteisena ja kylmää uhovana, sillä hänellä olivat vielä matkavaatteet yllä. Pääkaupunkilaissikaari sammui Ainan kosteaan valkoiseen lammasnahkalakkiin, mikä siveli Runon leukaa kuin märkä riepu ja silkkiset takinrinnukset kostuivat lumesta. Tuo sisar-kulta oli huurteinen syleiltäväksi kuin talvisen metsän kylmä pehko. Runo nolostui eikä saanut sanaa suustaan.
Cajanus oli sillä välin heittänyt päältään turkin, mahdottoman suuren noin pienelle miehelle, ja astui tervehtimään Runoa nahkaisissa päällyssaappaissaan.
— Missä isän ruumis on? kysyi Aina ja päästeli nyt yltään päällysvaatteet.
Runo osotti kädellään ruumishuoneen ovelle. Aina avasi kohta oven ja syöksyi huoneeseen huutaen: "isä!" Cajanus seurasi jäljessä.
Aina oli puettuna harmaaseen, kotikutoiseen villaleninkiin ja kun vartalon piirteitä katsoi lähemmin, huomasi hänen pian tulevan äidiksi. Hiukset olivat keskeä jaetut ja palmikko suurella luuneulalla päälaelle sykerretty. Kasvoissa oli vielä vähän kauneutta, mutta ei missään muualla. Hänen miehensä oli tavattoman pieni ja hinterä, valkoverinen, valkohiuksinen, sinisilmäinen ja pystytukkainen. Poskilla oli terve puna, vaikka rinta näyttikin sisäänpainuneelta. Hänen pukunsa ei ollut talonpojan eikä herrasmiehen, mutta siltä väliltä. Takin hihat olivat liian lyhyet ja housut punoutuivat sääriin kiinni. Oppinutta miestä ilmaisivat toki kultasankaiset silmälasit.
— Ihmeellisen metsäläistä herrasväkeä, äännähti Runo heidän mentyä ruumishuoneeseen.