Cajanus palasi sieltä takaisin ja jätti oven puoleksi auki. Aina viipyi siellä ja sieltä kuului äänekäs itku.
— Olipa se surun isku meille. Mutta kuka osaa arvostella Jumalan töitä? Sinä, Runo, sen mukaan kuin tunnen sinua ylioppilasajoilta, voit tästä jotain oppia.
Ja Cajanus kääntyi erityisellä huomiolla viimeistä sanoessaan Runoon.
— Mutta, hyvä mies, älä nyt rupea minulle saarnaamaan! Uskon käsittäväni itsekin asian.
— Niin sitä luulee vielä surutonna. Mutta kun tulee heränneeksi ihmiseksi, niin entinen arvostelutapa ottaa toisen suunnan. Sinä katselet asioita omalta maalliselta kannaltasi, elät pääkaupunkin humussa, missä yksilön persoonallisuus repeytyy, olkoon se alussa kuinka jalo tahansa. Nuorena ylioppilaana olit sinä tovereidesi suosikki, niin muistelen, sillä samassa osakunnassahan oltiin. Oletko voinut säilyttää tuota suosiota, oletko voinut tovereidesi sympatioille tarjota nyt alkavana miehenä sellaista uutteraa ja pysyvää työtä, jota he sinussa voisivat ihailla? Sitä he kuitenkin sinulta odottivat ja sentähden sinua ihailivat. He uskoivat, että sinä tulisit toimittamaan jotain sellaista, jota he eivät voisi ja sentähden —
Runo kaatoi kahvia kuppiin.
— Tässä on lämmintä kahvia. Haluatko sinäkin, niin minä käsken tuoda kupin?
Cajanus ei vastannut. Aina tuli ruumishuoneesta itkeytynein silmin.
— Voi sentään, Runo, kun emme kerjenneet tavata isää elävänä!
Runo särpi tuskautuneena kahvia. Aina meni häntä lähemmäksi ja puhui melkein nuhtelevasti: