— Oliko isä vielä kuollessaankin suuttunut Runoon, kun hänelle ei mitään määrännyt? puhkesi viimein Aina sanomaan.

— Siltä näyttää. Runo!

Runo ei kuunnellut Cajanuksen puhetta, naputti vain ajatuksissaan akkunaa.

— Runo!

Hän kääntyi puoleksi, mutta oli aivan ääneti.

— Mitä arvelet apen viime tahdosta?

— Että hän kuoli anteeksi antamatta minulle.

— Tämä on katkeraa!

Ja Aina herutteli jo silmistään runsaita kyynelkarpaloita.

— Mutta ehkä hän on ottanut asian siltä kannalta, että hän sinulle on jo antanut tulevan osan koulutukseen, yliopistossa oloon j.n.e., puhui Cajanus.