— Murhe oikealla ajallaan on terve balsami tuollaisille herroille.
— Mutta kun minä silti olen Runosta aina pitänyt niin paljon ja nyt — kuka sen tietää, mitä hän tekee, epäili Aina.
— Kaikki on Jumalan kädessä! Hän se on yksin se, jolla on kourassaan sallimuksen nuorat. Me ihmislapset, me olemme vain maan matoja, jotka ijäisen kirkkauden hohteessa voimme kulkea jonkun tuuman tämän elämän niityllä. En usko silti Runosta mitään pahaa. Mutta ell'ei hän nyt ryhdy kovaan työhön, niin hän on mennyttä miestä. Kun me saisimme hänet sinne maalle luoksemme aluksi — puhui Cajanus.
— Niin siellä hän voisi rauhassa tehdä lukutyötä. Raitis ilma ja tuore maalaisruoka voisivat häntä virkistää, lisäsi Aina.
— Ja siellä hän heräisi pirteänä tuosta uniensa maailmasta todellisuuteen, jatkoi Cajanus.
— Me viemme hänet puoli väkisin maalle. Mutta minne hän nyt meni?
— Hän meni luullakseni ulos vilvoittelemaan. Minunkin on lähdettävä kaupungille.
— Ja minun samaten hautajaisia varten.
He läksivät molemmat ulos. Hetken takaa kun he olivat molemmat menneet, tuli Runo kaupungin sanomalehden "Äänen" toimittajan, maisteri Maunun kanssa sisälle.
— Painakaa puuta! Tässä on sikaaria.