Ja Runo raapasi jo tulen valmiiksi sytyttääkseen oikealla viinurin kohteliaisuudella Maunun sikaaria. Molemmat he istuutuivat; Maunu keinutuoliin. Innokas aate paloi Runon harmaissa silmissä ja Maunun suupielissä oli hyvänsävyinen hymy.
— Niin — mitä arvelette? Enkö minä sopisi lehtenne aputoimittajaksi? Ja mitä tuohon talonkauppaan tulee, niin luulen kyllä lankoni siihen suostuvan, puhui Runo.
Maunu hypisteli sikaaria kädessään. Hän oli suuri valkoverinen mies ja pelätty kynäritari.
— Aputoimittajaksi olette mies paikalle, jos vain itse suostutte työskentelemään sanomalehdessäni.
— Minä olen varsin halukas antautumaan sanomalehtityöhön. Voihan siinä palvella kansaa ja samalla olla julkisuuden mies.
— Ne molemmat puolet ovat siinä yhdistettyinä täydelleen: julkisuuden mies ja samalla kansan palvelija.
— Te siis suostutte?
— Suostun mielellänikin. Lehteni tarvitseekin kelvollista aputoimittajaa. Onhan minulla jo tosin sellainen nimetönnä, muuan Haapanen — ehkä tunnette hänet — mutta häneen en pane suurta arvoa. Hän nyt on semmoinen elämässä haaksirikkoutunut, jota voi kyllä käyttää palveluksessaan, mutta hyvin ulohtaalla itsestään…
Ja Maunu hymyili ilkeästi puheensa päälle.
Runo loi silmänsä alas ja veri nousi hänen kasvoihinsa. Hän tunsi
Haapasen. Se oli rangaistu vekselin väärennyksestä ja oli täysi renttu.
Hänkö nyt tulisi sellaisen miehen toveriksi —? Mutta eihän hänen
tarvitse alentua Haapasen tasalle, lohdutteli hän itseään.