»Vanhuus haittaa» — oli ukko Hirts sanonut kaikille, jotka nyt kysyivät, mitenkä hän jaksoi. »Vanhuus haittaa» — siinä oli hän oikeassa. Mutta asian oikeampi laita on kumminkin vähän toisin kuin ukko uskottaa ihmisiä.
Kun hän tuli takaisin matkaltansa Suomesta ja sai tietää poikansa lähdön, suuttui hän ankarasti ja päätti ei kuuna päivänä suostua Albertin ja Ellenin liittoon. Hän vannoi ja kirosi. Mutta kun Albertin kirje tuli, luuli hän siinä lukevansa Albertin katumuksen, vaikka poika jäykästikin siinä väitti järkähtämättömyyttään. Vaan kun hän sittemmin huomasi, että Albertin päätös todellakin oli järkähtämätön, että Albert kymmenen päivän kuluessa ei palannutkaan hänen luoksensa, silloin itki ukko vihasta, johon etukynnessä oli syynä se, että Albert oli ruvennut voudin konttorikirjuriksi. »Olisihan poika raiska minulta saanut, mitä olisi tarvinnut, jos olisi pyytänyt» — mumisi ukko, joka kumminkin, jos poika olisi pyytänyt, olisi — siten myöntymättömyyttään ilmoittaen — vastannut: »Palaa takaisin, luovu Ellenistä, niin saat mitä pyydät».
Kun sitten aikaa kului eikä Albert kumminkaan, niinkuin ukko salaisesti toivoi, palannut, murti viha, suru ja kaipaus hänet kokonaan. »Vanhuus haittaa!» — sanoi hän; mutta haittana oli se, ettei Albertista mitään kuulunut. Ukon selkä koukistui, hänen mielensä kukistui; hän muuttui vapisevaksi vanhukseksi. Hänen jäsenensä kangistuivat, hänen terävät silmänsä kadottivat teränsä; hän muuttui muuttumistaan lapseksi jälleen. Hän huusi väliin Albertia, ja kun hän muisti, että Albert oli kaukana poissa, vaipui hän välinpitämättömyyteen, josta ei mikään voinut herättää häntä. Ainoa keino hänen parantamisekseen on Albertin palaaminen — sanoivat lääkärit; mutta kun tahdottiin saada ukkoa tätä pojallensa kirjoittamaan, ei hän ottanut sitä korviinsakaan. »Minäkö peräytyisin, söisin sanani! En!» huusi hän. Mutta kun aikaa kului, nousi ukon halu tavata Albertia, saada hän luoksensa, yhä suuremmaksi. Lääkärit olivat nyt hänen omasta suustaan kuulleet, minkä tähden hän oli poikansa hylännyt, ja nähneet siihen syyksi ainoastaan ukon itsekkäisyyden. He keksivät keinon, johon ukko tarttui. Vanhan Hirtsin ei tarvitsisi peräytyä. Ellen olisi varmaankin tuleva Ruotsiin vanhan Hirtsin morsiamena, jos ukko vielä kirjoittaisi joko Albertille tahi voudille. Tähän suostui ukko heti, ja iloisesti, ja jo ennenkuin lääkäri oli saanut ehdotuksen sanotuksi, huusi ukko paperia ja kynää. Hän kirjoitti, mutta hänen kirjeesensä liitti lääkäri lausunnon ukon tilasta. Ja että kirje teki tehtävänsä, sen olemme jo nähneet.
Ukko odotti sitten siirtolaisjoukon tulemista, kuten lapsi jouluaattoa odottaa. Ne, joita hän kaipasi, ne tulivat, ja tuskin oli ukko nähnyt Albertin ja Ellenin, ennenkuin hän yhdisti näiden kädet ja suuteli neitoa poikansa morsiamena. Mutta »vanhuus haittaa». — Ukon voimakas aika oli ijäksi kulunut. Hänen voimansa olivat murtuneet. Kuten lapsi iloitsi hän siitä, ettei hänen sittenkään tarvinnut peräytyä. Ja nuoret, kun tämän ukon viattoman mielihyvän havaitsivat, eivät sitä tyhjäksi tehneet. Se varsinkin oli ukolle mieleen, että voudin toimesta oli lähetetty tieto kauppaneuvokselle Ellenin ja hänen kihlauksestaan. Sitä nauroi hän ja taputti käsiänsä.
Mielihyvissänsä siunasi ukko nuorta paria, jonka tuttavuus juuri tänä päivänä vuosi takaperin niin kummallisesti oli alkanut. Ukko olisi tahtonut pitää oikein komeat häät; mutta vouti, joka tiesi, etteivät nuoret eikä etenkään vanha rouva semmoisia tahtoneet, osasi niin muuttaa ukon mielen, että hänen tahdostansa häät vietettiin kaikessa hiljaisuudessa juuri samana päivänä, jona Albert ensi kerran oli nähnyt Ellenin.
Lapsellisessa mielessään iloitsi vanha Hirts. Vanha rouva Burg ei puhunut sanottavasti mitään tänä iltana. Muistot kuluneista ajoista elivät hänessä. Nuori Maurits, joka nyt oli astunut uuteen maailmaan, oli niin onnellinen kuin ihminen hänen ijässänsä voi olla. Hän oli jo useita viikkoja työskennellyt kauppahuone Hirtsin konttorissa.
»Järjestys! Muistakaa, että maailmassa löytyy toisiakin ihmisiä kuin te kaksi» — sanoi vouti nuorelle parikunnalle, joka onnellisuudessaan ei häntä suuresti huomannut.
Mutta vanha rouva lausui nuorille: »Te astutte tielle; minä olen kohta tien päähän ehtinyt. Sallikoon Luoja, että päähän päästessänne sydämenne olisi niin rauhaa täynnä kuin minun nyt on!»
»Minä en peräytynyt! Saattaako kukaan sitä sanoa, että minä peräydyin?» — lörpötteli vanha Hirts.
»Ei, sitä ei voi kukaan sanoa» — vastasi Albert. Ja vanha ukko hymyili.