»Missä, Jumalan nimeen, olette viipyneet?» — kuului tämän tervehdys heille. »Tee jo jähtyy. Isä on sinua jo useita kertoja kysellyt, Vilhelmi, ja minullakin olisi sinulle yhtä ja toista sanomista tänä iltana, sillä huomenna on minulla tuskin enää aikaa. Siis ensiksi sisälle teetä juomaan».

Rouva, joka näin puhui, oli Katajalahden toimelias emäntä, patronessa Rother, Annan äiti. Hän oli nuorena ollut kuuluisa kaunotar, josta syystä, kun hän meni naimisiin patroni Rotherin kanssa, arveltiin tämän kyllä kerran katuvan kauppaansa, sillä silloin ihmeteltiin: »Miten olisi mahdollista, että rouva Rother saattaisi tyytyä maaelämän yksinkertaisiin tapoihin, hän kun on oppinut suuressa maailmassa elämään. Vannaankin hän saisi miehensä maantielle». — Näin sanottiin ja arveltiin, mutta tässä asiassa petti arvelu, sillä nuoresta kaunottaresta tuli toimelias emäntä, joka kaikissa itse oli saapuvilla. Ainoa asia, missä rouvan olisi tullut olla toisellainen, oli lastensa kasvattaminen. Tässä oli rouva liian laimea. Hän rakasti lapsiansa, mutta hän ei osannut heitä kasvattaa. Pojat, Ville ja Antero, tulivat pian kouluun ja joutuivat siten koulun kasvatettaviksi, mutta koulussa ja vieläpä lukiossakin saivat he paljon kärsiä äitinsä hemmottelemisen tähden, joka oli sallinut heidän kaikissa seurata heidän omaa tahtoaan. Kun Elsa, patronessan toinen tytär, hukkui veteen, oli äiti pitkät ajat melkein lohduttamaton. Vihdoin tointui hän kumminkin tuosta, ja Annaansa hän jumaloitsi — tämä tytär kun nyt oli hänen ainoansa. Annaa ei äiti raaskinut päästää tyköänsä. Mitä äiti itse osasi, sen opetti hän Annalle. Mutta Anna oli luonteeltaan varsin mukautuva ja nöyrä. Kaikissa koetti hän olla äidillensä mieleen. Äidin ja tytön väli oli siis niin hyvä kuin vanhempain ja lasten väli saattaa olla. Anna oli vielä lapsi, vaikka hän jo oli 16 vuotinen. Anna oli luonnonlapsi; luonnon helmassa oli hän kasvanut. Avoinna äidille, vieläpä kaikille oli Annan sydän. Ja kun tähän lisäämme, että Anna oli äitinsä kuva, semmoinen kuin tämä nuorena oli ollut — siis kaunis ja ihana lapsi — niin ymmärrämme, kuinka Vilhelmi oli rakastunut häneen.

Niin, Anna oli kaunis. Hänen suurista, suloisista silmistänsä loisti sielun puhtaus ja viattomuuden ilo, joka ainoastaan silloin katosi, kun hän Elsaa, sisartaan, muisti. Mutta neljä vuotta oli jo siitä päivästä kulunut, jona Elsa tapaturmaisesti kuoli, ja neljän vuoden kuluessa unohtaa lapsi paljon. Aina yllä harvemmin muistui Annan mieleen Elsa. Ainoastaan silloin, kun hän tuolla saarella oli tahi rannalta saaren näki, kävi pistävä tunne neidon sydämeen. Neljä vuotta oli hän tuntenut Vilhelmin, serkkunsa, joka hänen kuolemasta pelasti. Vilhelmi oli aina kesällä näinä vuosina asunut kolme, väliin neljäkin kuukautta setänsä luona ja ollut jokapäiväisessä seurustelussa Annan kanssa. Mutta että tämä seurustelu ei ollut vaikuttanut Annassa sitä, minkä Vilhelmissä, olemme jo nähneet. Anna ei ollut vielä herännyt lapsen viattomasta unesta.

Vilhelmi! — Mainitkaamme sananen hänestäkin, kun hän rouvan ja Annan rinnalla astuu ylös suureen asuntohuoneesen. Vilhelmi Rother on kappalaisen poika. Hän on 23 vuotinen, vakava nuorukainen, joka kumminkin nuoremmalta näyttää. 19 vuotisena tuli hän yliopistoon; samana vuonna kuoli hänen isänsä, ja kohta sen jälkeen hänen äitinsä, jonka ainoa lapsi hän oli. Kun hänen maallisen turvansa oli hauta korjannut, silloin seurasi Vilhelmi mielellään setänsä kutsumusta ja tuli Katajalahdelle, jossa hän veljenpoikana otettiin vastaan, ja heti hän voitti korkeimmassa määrässä rouvan suosion, kun hän jo ensi päivänä pelasti Annan.

Vilhelmi ei ollut kaunis. Hän oli lyhyt kasvultaan ja vähän kyyryselkäinen, johon oli syynä hänen ahkera työnsä kirjain ääressä. Hänen poskensa olivat vaaleat, ja se hieno puna, joka niillä niin alinomaa hehkui, todisti, että hänen rintansa ei ollut niin terve kuin hänen ikäisensä nuorukaisen tavallisesti on. Hän oli nyt valmis lähtemään Helsinkiin, missä hänen kohta oli kandidaattitutkinto suoritettava.

»Kas siinä on karkurimme!» — huusi patroni Rother, kun näki veljensäpojan astuvan saliin. —

Tämä ukko, Katajalahden suuren kartanon rakastettu isäntä, oli noin 50 vuotinen. Mitään yhtäläisyyttä veljenpojassa ja hänessä ei voinut nähdä. Hän oli iloinen ja leikkipuheinen, mutta, suoraan sanoen, jotenkin laiska, joka salli kaikkein olla rauhassa, kun hän vaan itse sai olla rauhassa ja vastustamatta seurata niitä tapoja, joihin hän oli tottunut. Hän nukkui kauan aamulla, oli varsin ahnas kahville ja tupakalle; kahvi ja sikaari olivat hänen paraat herkkunsa. Liikkua ei hän suuresti huolinut. Useimmiten tavattiin hän keinutuolissaan puoleksi istumassa, puoleksi makaamassa, tahi piippu hampaissa sohvalla järven rannalla, kun oli päivä kaunis. Hänen kannatti näin huoletta elää, sillä hän oli hyvin rikas, ja hänen talonsa toimia hoiti etukynnessä hänen rouvansa ja pehtorinsa, joka viimeksi mainittu oli kaikin puolin luotettava mies. Patronessa Rother oli talon todellinen isäntä, ja patronin ainoa toimi oli ottaa vastaan rahoja ja antaa niitä pois. Ja tämä oli hänelle mieluista työtä, etenkin ensiksi mainittu; sillä miten olikaan, huomasi jokainen, joka hänen parissaan pitemmän aikaa eli, että ukossa oli vähän saiturin vikaa. Suurimmasta osasta omaisuuttaan tuli hänen kiittää rouvaansa, joka oli ollut rikas. Vuosien kuluessa oli tämä rikkaus enennyt, ja patroni Rother oli kertomuksemme alkaessa Pohjanmaan varakkaimpia maanomistajia. Hän oli kumminkin tyhjin käsin alkanut ja ennen naimistaan ollut jotenkin toimelias kauppamies, jolla oli hyvä kyky, mutta jonka vitkallisuus, kun se välistä voitti hänen toimeliaisuutensa, oli hänelle tehnyt tuntuvia vahingoita. Juuri tämä vitkallisuus, joka ei sallinut hänen teeskennellä, oli kiinnittänyt nuoren kaunottaren huomion häneen, ja kun hän kosiana häntä lähestyi, voitti hän tämän ihanan ja rikkaan neidon.

Kohta sen jälkeen erosi hän kauppatoimistansa ja muutti Katajalahden kartanoon, joka kuului hänen vaimonsa myötäjäisiin. Ja täällä Katajalahdella eli nyt patroni, niinkuin hän itse halusi elää. —

Mutta salissa, johon rouva, Vilhelmi ja Anna astuvat, on muitakin kuin patroni. Siellä nähdään kaksi nuorukaista, patronin kaksi poikaa, Ville ja Antero. Molemmat ovat vasta lukiosta päässeet. Ville on 19 vuotinen, Antero veljeänsä vuotta nuorempi. Pulskat ja kauniit ovat nämä pojat. Villen muodossa on jotakin jäykkää, jotakin itsepintaista — kentiesi perintö hänen kasvatuksestansa kodissa. Antero sitä vastaan on enemmän Annan muotoinen. Hänen silmänsä ainakin muistuttavat Annaa, sillä niistä loistaa sama sielunpuhtaus kuin sisarenkin. Anteron luonnekin on suora, vaikka viehkeä ja hellä. Tähän nähden etenkin eroavat veljet toisistaan, sillä hellyyttä ei Ville ollut koskaan näyttänyt. Mutta keskinäisessä rakkaudessa ovat veljekset aina eläneet. Anterolla on veljeänsä kohtaan melkein samallaiset tunteet kuin Annalla sisarvainajaansa kohtaan — sydämen rakkauden. Ja tämä nuoremman veljen rakkaus on tarttunut vanhempaankin, joka jo poikain nuorina ollessa osoitti itsensä siinä, että Ville aina, kun oli heillä jotakin jaettavaa, antoi paremman puolen Anterolle, minkä tämän, usein mielipahoillaan, täytyi vastaanottaa. Mutta Villen suurin rakkaus veljeänsä kohtaan oli näyttäynyt siinä, että hän vapaaehtoisesti vuodeksi jäi lukioon, josta he sitten samana keväänä molemmat, Ville ensimäisenä, Antero toisena, pääsivät. Nyt, kun heidät salissa isänsä kanssa tapaamme, viettävät he viimeistä iltaa kotonansa. Huomispäivänä on heidän lähteminen Helsinkiin ylioppilastutkintoa suorittamaan.

Se matka ilahuttaa heitä ja saa heidät samalla vähän ajattelevaisiksi. Tämä ajattelevaisuus tulee hellän äidin surusta. Sillä aina väliin, kun äiti rakastettuinsa vaatteita latoi kapusäkkiin, riensi hän poikain luo ja syleili heitä. Matka oli niin pitkä! Se maailma, johon pojat nyt olivat valmiit astumaan, oli äidille ihan outo! Siitä äidin suru.