Emäntä, joka oli kaapannut Liilin syliinsä, rupesi nyt uudelleen tutkimaan, eikö tyttöä todella ollut mikään kohdannut; hän ei näkynyt olevan varma asian oikeasta laidasta. Häntä alkoi yhä enemmän kauhistuttaa ajatus, minkä leikkuuakkojen yhteinen ennustus oli hänessä herättänyt. Eikä hän rauhoittunut sittenkään, vaikka hän ei tytössä mitään outoa huomannut. »Jos hänen tähtensä Liiliä kohtaisi joku onnettomuus … se olisi kauheaa!… Jos hän voisi tuon onnettomuuden estää menemällä Mörkö-Maijan luo…» Kuta kauemmin hän asiaa ajatteli, sitä kiireemmästi rupesi hänen sydämensä tykyttämään… Ihan varmaan ei Liili ollut niin punaposkinen nyt kuin aamulla. Ja miksi ei hän pakissut ja nauranut niinkuin ennen…
Tällä välin oli Kaisa-Liisa äkkiä pistäynyt ulkona, ja kun hän sitten palasi tupaan, oli hämmästys nähtävänä hänen kasvoillaan. »Menkäähän vaan tieveräjälle katsomaan!» huusi hän jo ovelta. »Niin on kuin sanoin: kaksi ristiä siinä on, suuri ja pieni, onpa hiukan kolmattakin.»
Ja hänen huutoansa säesti Karja-Lotan surkea: »voi, voi; voi sentään!»
Mutta jo on aika meidän palata sen luo, joka Koskelaisten mielestä oli kaikki nämä onnettomuudet aikaan saanut.
Mörkö-Maija — kuka oli hän?
Aamulla näimme hänen kauhistuttavassa asennossa Koskelan vieressä olevalla metsäkukkulalla seisovan ja sitten kamalasti nauraen sieltä lähtevän. Puolenpäivän aikaan, jos astumme pieneen, yksinäiseen mökkiin, joka sijaitsee noin 5-6 virstaa Koskelasta, pienen Ummetlammen rannalla, näemme hänet uudelleen.
Hänen ulkomuotoansa olen jo koettanut kuvata. Mutta — nyt ei säkenöitse pieni, harmaa silmä, eikä käsi ole vihaan ojennettu. Lempeään hymyyn ovat kurttuiset, keltaiset posket vetäyneet. Nytkin, niinkuin aamulla, liikkuvat hänen huulensa, mutta tällä kertaa ei kiroussanoja lausuaksensa.
Mökki, jossa hän asuu, on pieni. Köyhyys puhuu siellä äänetöntä kieltänsä, jos minne silmänsä luo. Mutta lämmin hohde loistaa vanhuksen katseesta, ja tunteellinen on hänen äänensä.
»Niin, niin!» lausuu hän vanhalle, ryysyiselle miehelle, joka istuu pankolla takan vieressä, piippunysä suussaan; »kyllä sen muistat, Samuli! Yhdessähän palvelimme vallesmannissa, joka ei silloin ollut kova kuin nyt. Vasta sitten muuttui hänen mielensä, kun hyvä rouva kuoli. Silloin olit sinä kunnon poika, eikä minua silloin noituudesta syytetty.»
Samuliksi sanottu ei puhunut mitään, veteli vaan savuja piipustansa.