»Mutta sitten tuli toinen aika», jatkoi Maija suruisella äänellä. »Sinä jätit minun ja valitsit toisen. Luulit, ettei se minuun koskenut!… Voin sen kyllä sanoa nyt: minä surin. Ja sitten sairastuin — sen tiedät. Olin mielenviassa, sanottiin. Ja taisinpa kyllä ollakin. Parikymmentä vuotta on kulunut elämästäni, josta ajasta en niin mitään muista. Ja kun viimein muistini palasi, olin minä myyty — Leena-muorin hoidettavaksi. Sinä silloin elit ylellisyydessä vielä. Minä näin sinut joskus; mutta ethän sinä luonut silmiäsikään — Mörkö-Maijaan! Minä kärsin nälkää ja vilua, mutta en valittanut. Koetin auttaa parhaan kykyni mukaan häntä, joka oli minut elätettäväksensä ostanut, vaikka sainkin toraa ja kirouksia palkinnoksi. Näin kyllä, että muori oli hyvissä varoissa, vaikka hän aina köyhyyttänsä valitti; tiesin, missä hän salasi aarteensa, jotka päivä päivältä lisääntyivät, vaikk'en ollut siitä tietävinäni; olihan minulla selvillä, millä hän varojaan kokoili. Pilkka ja häpeä, jota kaikkialla sain kärsiä, kun kuljin hänen asioillaan, olisi paaduttanut monen muun sydäntä; minuun vaikutti se toista. Minä muistin sinun käytöstäsi; kaikkialla ympärilläni näin pahaa vain, yhä pahaa — ja minä ihmettelin, että hyvä Jumala saattoi tätä kaikkea kärsiä.
»Salaa kulki meillä siihen aikaan ihmisiä ja usein kaukaa, hyvinkin kaukaa; ja kaikki menivät pois tyytyväisinä. He olivat saaneet, mitä halusivat. Minut lähetti muori aina ulos, kun joku hänen luokseen tuli, etten muka pääsisi hänen salaisuuksiensa perille. Väliin taasen salpasi hän minut sisään milloin yöksi, milloin koko vuorokaudeksi, kun itse salaperäisille matkoillensa lähti — varsinkin uuden kuun aikoina. Minä seurasin häntä kerran hänen tietämättänsä. Hänen tiensä vei kirkkomaalle. Sieltä toi hän, mitä hän tarvitsi. Kauhistuneena seisoin siinä kirkkopihan veräjällä. Oli kuutamoyö… Siinä opin loitsiaksi. Hänen manauksensa soivat vielä korvissani. Noin pari viikkoa sitä ennen oli Varvasmäen isäntä käynyt meillä. Hän oli riidoin naapurinsa kanssa ja turvasi nyt Leenaan. Ja Leena oli luvannut auttaa häntä. Nyt auttoi hän — miten, sitä sinun ei tarvitse tietää… Minusta oli se kauheaa. Eihän Varvasmäen toinen asukas ollut tehnyt mitään pahaa Leenalle… Kolme päivää myöhemmin paloi hänen asuntonsa ja karjansa, ja hän oli kerjäläinen. Siitä päivästä rupesin minäkin manaajaksi, mutta tehdäkseni tyhjäksi Leena-muorin aikeet. Niitä pidin aina silmällä. Hänen tietämättänsä opin hänen tietonsa, ja omat havaintoni ovat minua eteenpäin vieneet… Olin mahdikas, sanoit sen: mutta jos olen mahtiani mihinkään käyttänyt, en koskaan muuhun kuin pahan ehkäisemiseen, pahojen kiroomiseen, hyvää tehdäkseni.»
»Senpätähden tulinkin luoksesi. Sanotaan, että sinulla on aarteita…» mumisi mies pankolla.
Maijan harmaat silmät alkoivat säihkyä, ja toisella äänellä kuin äsken puhui hän: »Minulla on aarteita. Leena-muorin aarre on koskematta: ne ovat pahan palkka. Niitä sinä haluat — sinä, joka et ole rakastanut muuta mitään maailmassa kuin omaa itseäsi ja mammonaa. Seurakunta tarjoo sinulle elatuksen, mutta menisikö 'Rikas Samuli' ruodille? Ei, parempi rakentaa sovintoa Mörkö-Maijan kanssa, jotta pääsisi Leena-muorin aarteille… Muistatko käytöstäsi Miina-vainajaa, vaimoasi kohtaan? Hän antoi sinulle rikkaan talon, ja sinä — mitä annoit sinä hänelle? Pieksit häntä ja upotit viinaan talon. Ja miten kohtelit lapsiasi? Mikset nyt mene nuorimman tyttäresi, ainoan elossa olevan lapsesi luo asumaan?»
»Ei hänellä ole mitään… Älä nyt ole kovasydäminen, Maija!» mumisi
Samuli.
»Niin, sanoit sen; ei hänellä ole mitään. Mutta miksi ei hänellä ole mitään? — Sentähden, että sinä häneltä ryöstit, mitä hänen omansa oli, ja vieläpä houkuttelit hänen miestänsä väärän valan tekoon ja — kuritushuoneeseen. Kovasydäminen, sanoit; minä! No, jos niin tahdot, autan sinua.»
Samuli otti piippunysän suustansa ja loi silmänsä uteliaasti Maijaan.
Eukko oli vähän aikaa ääneti, sitten jatkoi hän liikutettuna:
»Jää tänne minun mökkiini asumaan, ja'a leipäkannikkani, ja kun ei leipää ole, kärsi nälkää — niinkuin minä!… Sinusta ei enää ole työhön: jonkun puukapulan voisit ehkä metsästä noutaa. Minulla on hiukan voimia vielä jälellä; minä koetan elättää meitä molempia.»
Ukko katseli ympärilleen. Asunto ei näyttänyt häntä miellyttävän.