»Samuli», sanoi suruisella, mutta ystävällisellä äänellä Maija, joka ymmärsi, mitä vanhuksen mielessä liikkui; »Samuli, me olemme molemmat vanhat, meillä ei ole enää monta päivää jälellä. Oletko ajatellut ijankaikkisuutta?… Jos olisit pysynyt semmoisena kuin olit nuorena, olisi elämämme varmaan toisellainen, kuin se nyt on… Siitäkin, mikä minua on elämässä kohdannut, sopisi minun syyttää sinua; mutta sitä en tee. Jumala on tahtonut elämäni tällaiseksi… Usein olen kysynyt, teenkö väärin, kuu sekaannun hänen töihinsä, ja silloin peloittaa minua kuolema. Kun olen jakanut viimeisen leipäpalaseni nälkäisen kanssa, tunnen rauhaa mielessäni; kun taasen olen mahdillani saanut rikkaan saidan avaamaan aittansa, on minusta kuin olisin varastanut. Olen usein ajatellut kysyä pappien neuvoa, mutta silloin on aina tuntunut, niinkuin olisi joku ollut minua pidättämässä. Kuinka uskaltaisi Mörkö-Maija, noita, jota kaikki kammoovat, papin eteen astua! Ja kumminkin täytyy minun… Samuli! Elämämme yhdestoista tunti on kulumassa: koettakaamme viimeisellä hetkellä sovittaa, mitä olemme rikkoneet… Eilen tapasin tyttäresi Hölöpän Matin-Miinan. Kerjäten hän kulki, eikä minulla ollut hänelle mitään antaa. Sääliksi kävi minun hänen raajarikkoinen tyttärensä. Ottakaamme ne tänne! Mökkini on kyllä pieni ja huono, mutta minusta tuntuu, että viihtyisimme. — Olen varma siitä, ettei laupias Jumala meitä hylkäisi.»
Ukko katsoi taasen ympärilleen; sitten kääntyivät hänen silmänsä omituisella, kummastuksesta puhuvalla katseella eukkoon. Jotakin outoa liikkui hänen mielessään. Hänen kylmät, kovat kasvonsa muuttuivat; ne sanoivat, että hänen rinnassaan oli herännyt joku kauan siellä uinaillut henki. Piippu, mikä jo aikaa sitten oli sammunut, putosi hänen kädestään: hän ei sitä huomannut. Hän istui siinä kauan ja tirkisteli Maijaa, joka seisoi hänen edessään, niinikään ääneti, eikä luovuttanut silmiänsä hänestä.
»Olet kuullut ehdotukseni; jätän sinut nyt sitä miettimään, kunnes palaan», sanoi Maija äkkiä ja meni ulos.
Hänen tarkat korvansa olivat kuulleet ulkoa askeleita. Samuli ei ollut niitä huomannut.
Eukon poissa ollessa ei Samuli liikkunut paikaltansa. Missä hän oli istunut pankolla, siinä istui hän vielä, kun Maija vihdoin kauan ulkona oltuaan palasi huoneeseen. Näytti siltä kuin ei Samuli olisi edes huomannut, että Maija oli ulkona käynytkään.
»No, oletko jo miettinyt?» — Eukko loi häneen läpitunkevan silmäyksen.
Mutta Samuli ei vastannut sittenkään. Hän oli nojannut päänsä kättänsä vastaan, ja silmät tuijottivat lattiaa.
Maija meni hänen luokseen ja laski kätensä hänen olallensa.
Silloin huokasi ukko syvään, ja nyt tapasivat vanhusten silmät toisensa.
»Ja sitä sinä esität, Maija!» Samulin ääni vapisi.