»Niin, sitä esitän; ja sinä teet minulle suuren ilon, jos esitykseeni suostut.»
»Jumala siunatkoon sinua!… Minusta on kaikki niin kummaa, niin outoa, ja päätäni pyörryttää. En ole kahteen päivään syönyt… Et tiedä, mitä varten tulin tänne… Sinä olet puhunut minulle elämäsi vaiheet siitä saakka, kun vallesmannista erosimme. Minä tahdon sinulle puhua omani… Mutta — suotta se olisi; sinä tunnet elämäni. Kuitenkaan et tunne yhtä seikkaa. Minä tulin tänne pyytääkseni sinulta apua ja — ottaakseni, ellet hyvällä antaisi. Mutta sinä olet ottanut minulta koko voimani. Sinun puheesi äsken vei mieleni päiviin, jotka eivät palaja. Kun esitit, että tulisimme sinun luoksesi asumaan, minä ja onneton tyttäreni, luulin kuulevani saman äänen, minkä kuulin kuudettakymmentä vuotta sitten sinä hetkenä, jona lupasit tulla vaimokseni, jos muuttaisin elämääni. Muistatko? Sanasi silloin saivat sydämeni värisemään, ja minä lupasin, vaikk'en pysynyt lupauksessani. Samaten kuin silloin, saivat nyt sanasi sydämeni värisemään… Oi Maija, minä olen kauhean paljon pahaa tehnyt! Ja sinä ottaisit minut mökkiisi asumaan, minut, joka tulin aikeessa … tappaa sinut, ellet hyvällä antaisi rahoja!…» Samuli vaikeni liikutuksesta.
Mörkö-Maija itki ääneensä.
Sydämet, jotka nuoruudessa olivat toisiansa rakastaneet, jotka sitten synti oli eroittanut, olivat lopulta tavanneet toisensa — tavanneet silloin, kun heillä elämästä ei ollut kummallakaan enää muuta odottaa kuin ero, loppu.
»Jumalan kiitos!» kuiskasi hiljaa nyyhkien Maija; »nyt luulen, että pääsen lepoon tuolta kalvavalta tuskalta.» Sitten kääntyi hän, ikäänkuin hän olisi vielä jotakin pelännyt, uudelleen Samuliin ja kysyi: »Se on siis totta, ihan totta; sinä jäät minun mökkiini, ja me otamme tänne Miinan ja hänen lapsensa … ja Hölöpän Matin, kun hän kuritushuoneesta palaa.»
Syvältä, ikäänkuin sydämen sisästä lähteneenä kuului vanhuksen vastaus: »niin, Maija!»
* * * * *
Seuraavana pyhäaamuna kerrottiin kirkkomäellä kummia. Siinä puhuttiin Mörkö-Maijan käynnistä Koskelassa ja niistä onnettomuuksista, jotka tämän käynnin johdosta siellä olivat tapahtuneet. Tiesihän sen, ettei Vaarasen Kaisa eikä Kaisa-Liisa suutansa tukkineet, kun kenenkään keskeyttämättä saivat kerrankin oikein halusta piestä kieltänsä. Tuskinpa koskaan oli eukkoja niin uteliaasti kuunneltu. Eri joukoille he siinä juttelivat. Ja olipa Vääräsuu-Jussilla ja Lois-Lassillakin miesten kesken yhtä ja toista sanottavaa. Koskelan isäntää ei kirkkomäellä nähty, ei myöskään Karja-Lottaa eikä Silmäpuoli-Mikkoa. »Heillä on poissa-oloonsa lailliset syyt», sanoi Lois-Lassi. Emäntä oli kyllä aamulla ollut aikeessa lähteä kirkkoon, mutta syystä tahi toisesta oli hän muiden lähtiessä nähnyt hyväksi jäädä kotiinsa.
Kirkkomäellä saatiin seikkaperäisesti tietää, mitä kaikkia oli Koskelassa tapahtunut ja miten — saatiinpa tietää hiukkasen enemmänkin. Kaisa-Liisa oikein sai kuuliakuntansa kauhistumaan, kun hän puhui noista »kahdesta rististä ja — vähän kolmannesta»; hän oli ne itse nähnyt niin selvään kuin »kirkon tuolla», vaikka Mörkö-Maija oli tietänyt ne »konsteillaan» tehdä näkymättömiksi, kun niitä miehissä lähdettiin tutkimaan. »Sillä ei siinä silloin tieveräjällä huomattu muuta kuin ristiin käyneitä pyörien jälkiä, ja tuohivirsutkin olivat hajauneet, jotta niistä vain oli jälellä muutamia käpristyneitä tuohenpalasia. Mutta eivätpä ulottuneet Mörkö-Maijan konstit kuusenhavuihin! Ne olivat siinä aina iltaan asti, jolloin emäntä palasi Mörkö-Maijan tyköä. Ja varmaa on, että kyllä ristit tarkoittivat Karja-Lottaa ja isäntää ja Liiliä: ja kyllä nämä jo olisivat tästä matoisesta maailmasta päässeet, jollei emäntä puolenpäivän aikaan olisi Mörkö-Maijan luona käynyt ja häntä tuomisilla lepyttänyt. Kolme naulaa voita hän hänelle vei…»
»Viisipä», pisti äkkiä Kaisa-Liisan sanatulvaan Vaarasen Kaisa, joka jo oli ehtinyt omalle kuuliakunnalleen suunsa puhtaaksi puhua ja nyt ilmausi Kaisa-Liisan piiriin; »viisi naulaa hän vei…»