»Kummaa on, kuinka nopeasti huhut, jotka tietävät jotakin uutta kertoa, leviävät. Laarilan vaarin kuolema oli tuskin tiedoksi tullut, ennenkuin jo kaikkialla puhuttiin hänen testamentistaan. Ja kun maailmassa kaikkia tiedetään, tiedettiin myös, että vainaja oli ollut upporikas, että hän jossakin tallensi kolikoita oikein nelikoittain — missä, sen oli vaari uskonut pastorille. Ja kaiken omaisuutensa oli vaari Anterolle, poikansapojalle, testamentannut! Siitäkös nyt puhetta piisasi seurakunnassa! Oltiin kauhean uteliaita tietämään, paljonko Antero tuli saamaan — tuo onnellinen Antero! Häntä nyt katseltiin toisilla silmillä kuin ennen. Ja kun hän ja Kyösti torstai-iltana toivat vaarin ruumiin tapuliin, niin kylläpä sinne keräytyi väkeä perillistä katsomaan. Ja mahtavalta siinä näyttikin perillinen.
»Miinalla oli kauhean kiire. Peijaisia hän puuhasi — 'oikein komeita.' Olipa Kyöstillä ja Anterollakin hommaa. Lainaksi täytyi hankkia, mitä tarvittiin, ja ihmeekseen huomasivat isä ja poika, että kaikki, joiden luo he kääntyivät, nyt olivat hyvin auliit antamaan lainoja. Anteron ei olisi tarvinnut ottaa tulevaa perintöään puheeksikaan, jos ei hän olisi tahtonut. Mutta hauskaahan oli siitä puhua, noista pastorin tallessa olevista rahanelikoista, ihmeen hauskaa!
»Ja pian se tuli, tuo odotettu päivä — iso-isän hautauspäivä. Paljon oli siinä kutsuvieraita saattamassa vanhaa Laarilaa hänen viimeiseen leposijaansa, mutta vielä enemmän uteliaita. Ei siinä suru ketään vaivannut. Ohdakkeiden sekaan putosivat lämpimät sanat, joilla pastori lopetti ruumiinsiunaamistoimituksen. Mutta sitten — kuinka kauhean pitkältä tuntui Anterosta jumalanpalvelus kirkossa, vaikka häntä kyllä miellytti kaunis kiitos, jonka pastori teki iso-isän kuoleman johdosta, ja varsinkin sen loppuosa, joka ilmaisi seurakunnalle, että Laarilavainajan kunnollisuus ja rakkaus hänen omaisiaan kohtaan vasta hänen kuolemansa jälkeen Jumalan avulla oikein tulisi näkyviin. Tuo tietysti tarkoitti testamenttia, siitä oli Antero varma, ja samaa ajatteli Kyöstikin, ollen itsessään sitä mieltä, että kyllä isä oli hänelle tavaransa määrännyt — ainakin tulisi hän niitä hoitamaan, sillä olihan Antero vielä ala-ikäinen. Tuon viimeksi mainitun viisauden oli kievari Kyöstiin istuttanut.
»Loppuihan se viimein jumalanpalvelus, ja samassa hevosessa kiirehtivät isä ja poika kotiin, jossa pastoria ja kutsuvieraita komeat päivälliset odottivat. Siinä hyöri Miina, joka ei ollut toimiltaan kirkkoon ehtinyt; siinä oli häntä auttamassa naapurinaisia, jotta kaikki olisi valmista vierasten tullessa.
»Kuinka omituisessa jännityksessä siinä oltiin! Näki että mielessä pyöri jotakin tärkeämpää kuin ateria. Tutkien tirkistelivät siinä vieraat jokaista esinettä. Saattoihan olla mahdollista, että ukko tänne johonkin oli kätkenyt aarteensa. Ja kun vihdoin pastori saapui, kuinka kovin salaperäiseltä hän heidän mielestään näytti, vaikka hän siinä kätteli ja tervehti, niinkuin ei mitään tavatonta olisi ollut odotettavissa.
»Mutta pettyivätpä siinä taasen laarilaiset ja vieraat, sillä eihän pastori ollut tietävinänsäkään koko testamentista. Ruokapöydässä kulki viinapokaali, suuri, hopeinen, miehestä mieheen, ja maistelivat siitä naisetkin. Tapa silloin oli semmoinen. Syötiin ja juotiin, ja ruoka ja juoma näyttivät hellittävän tuota äskeistä jännitystä. Anterossa vain se päinvastoin yhä kiihtyi. Oli varsin omituista, kuinka elävästi hän nyt muisti vanhaa iso-isää, semmenkin kun pastorin silmät häntä kohtasivat, ja se tapahtui niin usein, että siinä kyllä oli enemmän kuin sattumusta.
»Vihdoin oli ateria lopussa. Touhu ja puuha, joka sen kestäessä oli vallinnut, taukosi vähitellen. Lukkari veisasi tavallisen kiitosvirren, johon kaikki yhtyivät.
»Silloin, juuri kun vieraat olivat pöydästä nousemaisillaan, helisti pastori pöytäveitsellä lautasen reunaan, ja kun kaikkien silmät olivat häneen kääntyneet, puhui hän:
»'Se vanha, rehellinen ukko, jonka maalliset jäännökset tänään olemme haudan lepoon saattaneet, oli kerran nuori hänkin. Köyhänä läksi hän maailmaan isänsä torpasta, jossa ei leipää hänelle riittänyt. Työllä ja ahkeruudella kunnosti hän itsensä, ja elävä jumalanpelko, joka asui hänen sydämessänsä, raivasi hänelle tien. Tänne Laarilaan tuli hän poika-ijässään. Tähän kiintyi hän ijäkseen. Vasta alulla oli Laarila silloin, pieni uutistalo. Renkinä palveli hän täällä ensin, vävynä sitten, vihdoin isäntänä. Kunto ohjasi hänen askeleensa, siunaus kulki hänen työnsä jälkiä. Löytyy teidän seassanne moni, joka muistaa häntä kirkon kuudennusmiehenä. Sen arvonsa ja sen maatilan, jonka isäntänä hänen poikansa nyt on, sai hän palkaksi rehellisyydestään ja ahkeruudestaan; mutta suurin palkkansa, maallisesti katsoen, on kumminkin hänen jälkeenjättämänsä puhdas maine. Te, tässä saapuvilla olevat vanhat, jotka hänen miehuutensa päivinä tunsitte — te tiedätte sanani tosiksi.
»'Maassamme on monin paikoin tapana' — jatkoi pastori — 'että isäntä, joka nuoruutensa ja miehuutensa päivät on ahkerassa työssä kuluttanut, vanhuuden rajoja lähestyessään, väliin jo sitä ennenkin, antaa maansa ja isännyyden pojallensa, pidättäen itselleen, kuka runsaamman, kuka niukemman eläkkeen. Tuota tapaa, joka yleensä ei ole kehuttava, noudatti vanha Laarila. Jo parikymmentä vuotta sitten, samana vuonna, jona minä tähän seurakuntaan tulin, luovutti hän maansa ainoalle pojallensa. Hän toivoi häneltä ja hänen perheeltään, mitä isän on oikeus toivoa lapsiltaan. Hän ei pidättänyt itselleen mitään etuoikeuksia. Hän tahtoi jatkaa työtään jälkeläistensä hyväksi, syödä heidän pöydässään, iloita heidän kanssaan vapaana siitä kuormasta, jonka isäntänäolo laskee maanomistajan niskoille. Hän olisi tahtonut antaa kaikki — pääomankin, minkä hän toimeliaisuudellaan oli koonnut — pojallensa. Ettei hän sitä tehnyt, on minun syyni tahi — ansioni. Ja niin jäi pojalta ja kaikilta tietämättömiin, että hänellä oli enemmän omaisuutta kuin Laarilan maa. Kun hän minulle tuumastaan puhui, neuvoin minä häntä asettamaan rahasäästönsä turvattuun paikkaan ja lupasin tässä suhteessa olla hänen apunaan. 'Ken tietää, mitä voi tapahtua', sanoin, ja hän myönsi, että saattaisin olla oikeassa. Kun hän antoi kaikin puolin kunnossa olevan Laarilan maan pojallensa, uskoi hän minun huostaani, mitä hänellä rahaomaisuutta oli. Se teki mahdolliseksi hänen vielä kerran lahjoittaa Laarila pojallensa, joka muuten olisi menettänyt sen… Eikö niin, Kyösti? Sinä ja Miina tiedätte, missä määrässä äsken hautaan lasketun isävanhuksen toiveet rauhallisesta, onnellisesta vanhuuden päiväin vietosta ovat toteutuneet. Mutta tässä ei ole paikka sitä likemmin tutkia. Te tiedätte sen. Omatuntonne sanoo teille sen, puhuu teille siitä teidän kuolinhetkeenne saakka. Olkoon teidän lohdutuksenanne tieto, että vainaja teitä viimeiseen saakka rakasti, että hän viimeiseen saakka toivoi.