»'Viime kuluneesta talvesta vuosi takaperin kävi vanha Laarila eräänä pyhänä minun luonani viimeisen kerran. Kokemusta oli hänelle aika lisännyt, ja tämä kokemus oli synnyttänyt uusia ajatuksia hänen mieleensä. Mitä ensimäinen niistä sai aikaan, ei tarvinne minun enää kertoa. Se on jo tehnyt tehtävänsä. Toinen sitävastoin koskee tänä hetkenä hyvin likeltä kaikkia vainajan jälkeisiä. Vanha Laarila oli, näetten, tuona vastamainitsemanani pyhäpäivän aamuna käynyt nimismiehen luona, ja tämä saapui keskustellessamme meidän seuraamme. Minun ja nimismiehen läsnä-ollessa saneli vanhus testamenttinsa, pyytäen meidän se salassa pitämään hänen hautauspäiväänsä saakka. Laillisessa järjestyksessä kirjoitti nimismies paperille vanhuksen viimeisen tahdon, jonka mukaan kaikki hänen omaisuutensa, siinä tilassa, missä se hänen kuolinhetkenään oli, tulisi hänen poikansapojan, Antero Kyöstinpoika Laarilan omaisuudeksi.'

»Kyösti, joka ruokapöydässä oli syvästi kallistanut viinapokaalia — kentiesi jo ennenkin — ei ollut tähän asti välittänyt mitään pastorin puheesta, vaikka olisi luullut sen kauttaaltaan kipeästi häneen koskeneen. Mutta nyt, kun hän kuuli, että iso-isän rahat joutuisivat hänen pojalleen, heräsi hän ja huudahti:

»'Se semmoinen testamentti ei ole laillinen.'

»'Se on laillinen', sanoi pastori vakavuudella, joka näytti viinan vallassa olevaankin vaikuttavan. 'Talonsa on testamentin tekiä jo eläissään antanut pojallensa. Talon suhteen hänellä siis ei ollut mitään säätämisvaltaa. Mutta irtaimistonsa, rahansa — jos hänellä niitä oli — oli hän oikeutettu antamaan kenelle tahtoi. Testamentissaan onkin hän ne määrännyt poikansapojalle — kumminkin yhdellä kylläkin tärkeällä ehdolla', lisäsi pastori painavasti.

»Sitten vaikeni hän ja loi silmänsä Anteroon, jonka mieleen siinä juohtui, että iso-isä viime eliniltanaan oli jonkinlaisesta ehdosta puhunut ja että hän, Antero, silloin, sen enempää tuosta ehdosta välittämättä, oli luvannut siihen mukautua.

»Oli kotvasen aikaa tuvassa aivan hiljaista. Jos pastori tahallaan oli laatinut sanansa niin, että ne saisivat kuuliat jännitykseen, kyllä oli hän voittanut tarkoituksensa.

»Nuorukaiseen kääntyen jatkoi hän vihdoin:

»'Sinusta, Antero, riippuu nyt, tahdotko noudattaa iso-isäsi määräystä, täyttää hänen ehtonsa ja periä, mitä hän on aikonut sinulle luovuttaa, vaiko jättää ehdon täyttämättä ja luopua kaikesta. Minä tiedän, että iso-isäsi ehto tuntuu sinusta kovalta, mutta tiedän myös, että iso-isäsi sillä sinun parastasi tarkoitti. Sentähden pyydän, että tarkoin ajattelet tulevaisuuttasi, ennenkuin ryhdyt päättämään. Siinä tapauksessa, että ehtoon mukaudut, koskee päätöksesi likeltä myöskin minua. Ainoastaan iso-isäsi kyyneleet ja ne syyt, joihin hän ehtonsa perusti, saattoivat minun suostumaan hänen määräykseensä. Iso-isäsi luovuttaa sinulle, niinkuin jo sanoin, kaiken irtaimen omaisuutensa, mutta vasta viiden vuoden kuluttua, ja silloinkin vain sillä ehdolla, että sinä nämä viisi vuotta palvelet minun luonani ja nuhteettomasti toimitat, mitä palvelian tulee toimittaa. Jos tähän iso-isäsi ehtoon suostut, niin saat minulta tavallisen vuosipalkan ja sitten viiden vuoden kuluttua, mitä iso-isäsi on sinulle määrännyt. Jos taasen iso-isäsi ehtoon et tahdo mukautua, niin on testamentissa toinen määräys, joka sanoo, mihin hänen omaisuutensa siinä tapauksessa on käytettävä. Sinä silloin et tule siitä mitään saamaan. Nyt tiedät sinä, mitä testamentti sisältää. Vapisevalla kädellä ja rukoillen, että Herra sinun päätöstäsi ohjaisi, piirsi isoisäsi puumerkkinsä viimeisen tahtonsa alle.'

»Kerrassaan nolattuna seisoi Antero siinä. Mitään tällaista ei hän ollut osannut aavistaakaan. Semmoinenko se ehto olikin! Silläkö iso-isä hänen parastansa katsoi! Hänen naamansa venyi niin pitkäksi, että näytti oikein naurettavalta. Vetikin siinä suupieliänsä hymyyn kievari, jonka oli ollut vaikea kadehtimatta ajatella Anteron onnea.

»'Paljonko siitä sitten lähtee?' kysäsi Miina yht'äkkiä, kun kaikki vaitiollen tirkistelivät Anteroa ja odottivat hänen päätöstään.